Kasvoillani voin tuntea tuulen

Joen varrella seisoi muutama Johtajan laumaan kuuluva hevonen, mukaan lukien Petolintu. Kirjava oli kuitenkin tavalliseen tapaansa vähän matkan päässä muista, vaikka olikin hiljalleen tottunut laumaelämäänsä. Harvemmin tamma sai enää koskaan olla täydessä rauhassa, kun joku utelias tuli vähän turhan tuttavallisesti tervehtimään ja sai heti palata takaisin. Näiden lähestymistapa ei ollut kovin moneen kertaan miellyttänyt - no, ehkä jonkun mielestä hiukan nirson puoleista - Petolintua, joka kaikesta huolimatta käyttäytyi hiukan erakkomaisesti, johtuen osittain siitä, että neito oli vielä melko uusi laumassa, kaivaten omaa rauhaansa. Ilta oli vasta alkamaisillaan ja aurinko lämmitti vielä kirjavaa, hyvin hoidettua karvaa, kullaten sen paikka paikoin kauniin väriseksi. Hevosen ruskeat silmät eivät kuitenkaan levänneet, ja korvatkin pyörähtelivät varsin levottomasti puolelta toiselle. Pää oli kurotettu veden lähelle, turpa oli jo laskeutunut viileään veteen. Petolintu huiskautti hännällään rennosti ilmaa, häätäen pörriäiset ympäriltään.

Tamma joi vettä ensiksi hiukan varovaisemmin, ennen kunnon kulauksen ottamista. Virkistävä vesi tuntui ihanalta kurkussa, sitä Petolintu ei voinut kieltää. Pari hevosta näytti tulevan hiukan lähemmäs, mutta juuri sillä hetkellä Petolintu ei oikein jaksanut lähetä pakoon näitä. Tuo vain seisoi, rentouttaen hiljalleen lihaksiaan ympäri kehoaan. Neito onnistui kuin onnsituikin rauhoittamaan olemustaan, vaikka korvat pyörähtelivät yhä rauhattoman oloisina puolelta toiselle. Pienikin arvaamaton ääni sai tamman säpsähtämään pienesti ja katsahtamaan sen suuntaan. Toistaiseksi mitään vaaraa ei näkynyt. Hevosen takana oleva pitkä maa näytti varsin rauhaiselta alueelta sinä hetkenä, eikä Petolintu ollut yksin. Ajatus rauhoitti ainakin hetken aikaa. Kirjava kohotti päätään vedestä, muutaman pisaran tipahtaessa sen turvalta takaisin veteen. Tamma peruutti muutaman askeleen, nostaen päänsä lähes niin korkealle, kuin kykeni. Hetken ympärilleen tähyiltyään tuo laski hiukan päätään, katseellaan toisia laumalaisia tavoitellen. Yksikään ei näyttänyt olevan vailla seuraa, Petolintua lukuun ottamatta, vaikka luultavasti tamma vain katseli ympärilleen turhan nopeasti. Petolintu harkitsi jo hetken muualle lähtemistä, mutteivat jalat tuntuneet kantavan enää pitkälle sen päivän aikana. Toistaiseksi tammaa ei silti väsyttänyt, mikä ei ollut ihan niin mukava juttu. Kirjava katsahti turhautuneesti hymähtäen ympärilleen.

Pieni, lähes huomaamaton tuulenvire värisytti tamman harjaa. Petolintu huiski hännällään hetki hetkeltä agressiivisemmin paarmoja, muttei yksikään kerennyt toistaiseksi purra. Petolintu luimisti korviaan, potkaisten kerran taaksensa, hirnahtaen samalla melko kimakasti, mutta silti vaimeasti. Kirjava sai muutaman uteliaan silmäparin katseen kääntymään itseensä, muttei tamma välittänyt asiasta sen koommin. Neiti narskutteli hiukan hampaitaan, mutteivat toiset hevoset näyttäneet olevan erityisen kiinnostuneita siitä, mitä tamma oikein riehui. Petolinnun korvat olivat yhä niskaan painetut, ja hetkeksi tuo kykeni jo rauhoittumaan, kun paarmat tuntuivat vaihtavan kohdetta. Kirjava jämähti paikalleen, seisten liikkumatta, korvat yhä takakenossa. Lopulta tuo hengähti syvään, antaen koko kehonsa jälleen rentoutua. Tamma ummisti hetkeksi hiukan silmiään, laskien päänsä hitaasti lähemmäs maata, hamuillen huulillaan melko innottomasti ruohoa, joka maistui jotenkin erityisen kuivalta. Sillä hetkellä kirjava todella toivoi sadetta.

[ töksistä. :''3 mutta juuh, tänne jos Wankun ja sen hepan sais. ]

Valkokavio puuskahti hieman, sillä kostea ja lämmin ilma jossa tuuli tuskin liikkui helpottamassa tuskastunutta oloa, oli omiaan paarmojen ja kärpästen ruokajuhlalle. Niitä pörräsikin massoittain nelijalkaisten kiusana ja niin ollen myön Valkon ärsykkeenä. Rauhallinen ori ei kuitenkaan viitsiytynyt näkemään vaivaa samoilla tavoin kuin joenmutkassa riehuva kirjava tamma teki vaan hän pidättäytyi vain huiskimaan kärpäsiä laiskasti kupeiltaan ja kumarteli noukkimaan huuliensa väliin kuivia ruohonkorsia joita ei voinut vähimmässäkään määrin haukkua kovinkaan makoisiksi. Ori oli pysytellyt muun lauman reunamilla, mutta kiitos kuivien korsien, hänelle tuli jano ja sen sammuttakseen harmaa ori kohotti päänsä ja lähti niine hyvineen askeltamaan ruhjottu takajalka nilkuttaen kohti kutsuvana liplattavaa vettä.

Matkansa varrella ori sai osakseen tammojen huomion, vaikka hän ei sitä olemuksellaan itselleen pyytänyt. Joukossa kuitenkin oli niitä lauman jäseniä, jotka olivat olleet tarpeeksi kauan osana laumaa muistaakseen, että oli ollut aika jolloin hän oli ollut johtaja. Ehkä vain hetkellisesti ja vain nimellisesti Kotkan apuna, mutta siltikin noista muutamista osa halusi väittää häntä paremmaksi kuin yönmusta johtaja voisi ikinä olla. Valkokavio kuitenkin torjui sellaiset puheet heti. Hän halunnut johtajaksi eikä hänestä sellaista koskaan tulisi.

Valkokavio painoi turpansa viileään veteen ja sammutti janonsa. Jonkin ajan kuluttua hän kohotti päänsä ylös, huiskaisi hännällä yhden mahdottoman ärsyttävän kärpäsen pois lautaseltaan ja kääntyi sattumalta sen aiemmin riehuneen kirjavan tamman puoleen. Vasta nyt Valkokavio tajusi, ettei ollut nähnyt tammaa ennen laumassa. Oliko Noki ottanut uuden jäsenen laumaan?
"Iltapäivää... Taidat olla uusi laumassa?", ori kysyi lämpimällä, matalalla äänellään.

Häntä heilahteli jo huomattavasti rauhallisemman oloisena, läiskien tasaiseen tahtiin kirjavan lautasia. Tuo oli vaipunut hetkeksi omiin ajatuksiinsa, mutta silti muutamat uteliaat katseet tavoittelivat tamman katsetta ja tämä koko olemusta, vaikka Petolintu oli lopettanut jo riehumisensa ja päättänyt olla herättämättä huomiota sen enempää. Kärpäset yhä pörräsivät sen ympärillä, mutta paarmat olivat vaihtaneet kohdettaan melko vikkelästi. Tuo hymähtikin tyytymättömästi ruohon kuivuudelle, ravistaen kerran harjaansa. Joku vieras käveli tamman takaa, saaden Petolinnun pistävän katseen käymään itsessään. Ruunikko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan mahdollista potkua, vaan kiiruhti jatkamaan matkaansa. Kirjava hamuili suuhunsa ruohotupon, mutustellen sitä hetken tyynen rauhallisesti, ennen uuden tukon nielaisemista. Kirjava hörisi vaimeasti, kohottaen päätään kohti taivasta.

Ruskeiden silmien katse kierteli lähistön hevosissa, muissa laumalaisissa. Kirjava pärskähti kerran, päätyen laskemaan turpansa takaisin ruohikkoon. Petolintu ummisti jälleen silmiään, alkaen syödä hiukan ahneemman oloisena ruohoa, vaikkei erityisen nälkäinen ollutkaan. Eihän tamma sentään halunnut, että nälkä yllättäisikään. Nälkäisenähän se oli luonnollisesti levoton, äreä ja jopa hiukan agressiivinen muille laumaan kuuluville. Hetkeksi tamman mielen valtasivat muistikuvat menneestä ajasta, ennen laumaan saapumista. Kirjava puuskahti hiljaa, puhaltaen sitten lämmintä ilmaa sieraimistaan, venyttäen kaulaansa. Suru läpäisi sen pienenä aaltona, saaden katseen muuttumaan aavistuksen haikeaksi, kaipaavaksi. Petolintu päätti kuitenkin nopeasti pudistaa moiset aatokset mielestään, heittäen päätään kerran sivuun. Kirjava pärskähti, jatkaen ruokailemistaan kaikessa rauhassa. Sen katse kuitenkin kohdistui hetken kuluttua vieraaseen, vaaleaan hahmoon, joka näytti parhaillaan sammuttavan janoaan, jos Petolintu muuten arvaili. Miksipä muutenkaan toinen olisi seisoskellut turpa joen viileässä vedessä. Muuten vain? Tuskin.

Vaikka Petolinnun katse oli jo kääntynyt vieraaseen, ei kirjava voinut olla hätkähtämättä tämän kääntyessä hänen puoleensa. Epäluuloisesti korvat kääntyivät sivuille, sitten takaisin eteen silkasta uteliaisuudesta, nykien silti hiukan levottoma oloisina jonnekin ihan muualle. Kirjava käänsi katseensa nopeasti muualle, kuin ei olisi toiseen vilkaissutkaan. Varovasti Petolintu käänsi kuitenkin päänsä takaisin tämän suuntaan, kun valkea avasi suunsa ja ryhtyi kyselemään. Esittäytyminen olisi ollut ihan kohtelias ele, tamma tokaisi mielessään, mutta päätti vain unohtaa asian. Orin äänensävyssä oli jotain, mikä miellytti kirjavaa kovasti. Ihan eri sävy kuin Johtajalla, Petolinnun ja tumman orin tapaamisella. Kirjava oli naurahtaa ääneen jo ajatukselle, mutta päätyi vain lämpimään, ystävälliseen hymynpoikaseen, joka oli omalla tavallaan jopa salaperäinen.

"Osuit oikeaan. Nimi on Petolintu." Kirjava huiskautti jälleen hännällään ilmaa, kohottaen aavistuksen vasenta takajalkaansa varoitukseksi paarmoille ja kärpäsille, ennen sen takaisin maahan tömäyttämistä. "Ärsyttäviä ovat", Petolintu tokaisi vain mumisten, ystävällinen ilme hienopiirteisillä kasvoillaan. "Teidän nimenne on?" tuo kysäisi sitten udellen, mittaillen oria katseellaan. Vaalea oli tammaa korkeampi, ikää Petolintu ei osannut oikein arvioida. Hetkeksi kirjava jäikin pohtimaan, kuinka vanha aavistuksen ruhjotun näköinen oikein olikaan. Tamma päätti siirtää ajatuksen kuitenkin vielä hetkeksi syrjään, ennen suunsa uudelleen avaamista. Petolintu ei missään tapauksessa halunnut käydä ärsyttävän uteliaaksi kyselemällä tauotta.