Kun uni ei tuu

#HÖRHÖR Latumatu kera hirmuisen Karhun. Töpön nimi on eräs kipale. : D#

Ilta-aurinko paistoi horisontissa lämpimin sävyin, värjäten kaikkeen siihen osuvan hieman enemmän tai vähemmän punertavaksi tai kellertäväksi. Punertavuus oli tarttunut myös pauhaavan joen kimmeltelevään pintaan. Ilma oli siis varsin nätti, jos satunnaisia hyönteisiä ei otettu lukuun.

Jos joku oleskelisi joen äärellä, pian alkaisi kuulua joen solinaakin kovempaa ääntä. Kaviot hakkasivat ja rummuttivat pitkin matalaheinikkoista pintaa, mutta ääni koveni kun tämä hevonen pääsi soralle. Melske soraa vasten kuului voimakkaampana kuin heinikolla, mutta äänen aiheuttava hevonen ei siitä juuri välittänyt. Tämä hullutteleva tamma oli nimeltään Viima, ja oli myös yksi uusista tulokkaista. Muutama päivä sitten Viima oli tavannut Johtajaksi kutsutun orin, joka oli päästänyt tämän sen suurempia ongelmia laumaan mukaan. Asia kyllä varmasti olisi ollut eri, jos Johtaja ei olisi ollut haavoittunut ja huomio keskittynyt omaan huonoon oloon. Muutoin tamma olisi kyllä saanut suurimmalla todennäköisyydellä nuhtelua päällekäyvästä luonteestaan, joka ei tietänyt tulevaisuuden kannalta hyvää. Itse asiassa Viiman kuontalossa oli jo muutamia pieniä puremajälkiä ja mustelmia turkin alla, joita oli saanut toisilta hevosilta. Ehkä pitäisi harjoitella enemmän sitä toisten kunnioittamista tai vain yksinkertaisesti oppia oma asema hierarkiassa? Pah.

Lämminverikkö pukitteli, juoksenteli, teki pieniä ravirinkejä ja myös vähän väliä nousi takajaloilleen. Koko päivän tamma oli ollut lepäämässä – lauman laiduntaessa sivummalla – erään puun juurella ja siinä se koko päivä oli mennytkin. Kun Viima oli herännyt horroksestaan, muut alkoivat jo vetäytyä itse lepäämään ja yöpuulle. Oli kulunut vasta niin vähän aikaa liittymisestä, ettei Viima oikein meinannut pysyä lauman rytmissä mukana. Puolen vuoden yksinelo oli rokottanut tämän päivärytmiä, sillä ilman minkäänlaisia rajoja Viima oli nukkunut ja ollut valveilla ihan milloin itseään huvitti. Tamma oli yrittänyt hakea seurustelukaveria lepäävän lauman joukosta, mutta jälleen joku äkäinen papparainen oli nilkkaan näykkäissyt ja käskenyt siirtymään muualle. Mokoma. Viima oli siispä lähtenyt iltaiselle seikkailulleen pitäen hauskaa yksikseen.

|| Mun pitää metsästää toi biisi. :'D ||

Viima ei ollut ainoa joka virran varrelle oli saapunut. Viileä vesi solisi ja toi iltaan tervetulleen viileyden... päivä oli ollut lämmin, ja nyt edes hyönteiset eivät rannalla makoilevaa oria haitanneet. Eivät edes vaikka tuolla oli kesäihottuman poikasta. Ruunikko itse tietenkin sanoi vain että tuota kutittaa kesäisin, mutta totuus on että tuo oli perinyt emältään allergian paikallisia ötsejä kohtaan. Espanjassa, josta Paloma, Karhunvoiman rakastettava emä, oli tullut, ei ollut luonnollisesti samoja hyönteisiä.

Karhu nojasi turvallaan maahan, ravistellen silloin tällöin laiskanpuoleisesti polttiaisia kauemmaksi (se oli kuin tuulimyllyjä vastaan taistelisi). Aivan kuten Viimakin, oli tämä lyhytjouhinen ori ehtinyt sopeutumaan omaan aikaansa ja vapauteen. Laumassa elo oli kyllä helpompaa, se toi turvaa, mutta.... Karhu ei pitänyt matalasta asemastaan ja siitä, kuinka tuota kohtelivat vanhuksetkin kuin mitäkin lantanokaretta, ei varsinkaan siksi että tuo oli ollut vielä kuukausi sitten oman laumansa johtajaori. Hevonen tuhahti. Odottakoot vaan että tuon jalat paranisivat... Totta kai orin suunnitelmissa oli perustaa vielä joskus oma laumansa, ehkäpä viedä tuolta kovalta, töykeältä mustalta muutama tamma mukanaan. Toinen asia oli tietenkin se, kuinka Karhu ikinä suunnitelmiaan saisi toteutettua. 'Näillä kintuilla en ikinä', ruunikko mietti kärttyisästi ja liikautti toista alleen vedettyä takastaan. Kintereitä alkoi aina särkemään pienestäkin rasituksesta, ja siksi ori olikin vetäytynyt kauemmaksi muista lepäilemään. Tuo ei jaksanut kummeksuvia katseita eikä nuorten hevosten röyhkeyttä -hänen tuurillaan joku tulisi ja kopauttaisi kaviolla kalloon jos erehtyisi nukahtamaan muiden seurassa.
Luottamuspulaa havaittavissa.

Ori nosti päätään ja höristi korviaan. Kuuliko hän askelia? Luut paukkuen Karhunvoima nousi ylös makuusijoiltaan ja kääntyi tuijottamaan äänen suuntaan sieraimet laajentuneina.
Joku sieltä laukkasi, kyllä vain! Karhun ensiajatus oli se, että joku laumalaisista oli lähtenyt piruuttaan hänen peräänsä. Korvat käväisivät pikaisesti niskaa vasten ajatuksen kohdalla -kehtasivatkin! Ryökäleet! Mokomat!
Karhunvoima katseli pitkän rantaheinikon puoliksi piilottamana kuinka tamma loikki ja pukitteli. Väsyneen ja ärtyneen orin mieleen ei tullutkaan että tuo erikoisen värinen kaviokas olisi sattunut sattumalta samaan paikkaan -ei, totta kai kaikki pyöri herra isoherran navan ympärillä, niin.
"Painu takaisin muiden luo! Etkö tajua että haluan olla yksin edes sen saamarin sekunnin?!"
Karhu huudahti vihaisesti, tömäyttäen toisella takasellaan maata ja lyhyttä häntää äkäisesti heilauttaen.

Viima keskeytettiin juuri kesken pukituksen, kun ärtynyt hirnahdus kuului jostain takavasemmalta. Korvat kääntyivät äänen tulosuuntaan ja samoin pää, ahteri ärtynyttä oria kohti. Sen takaa näkyi pala vasenta kylkeä ja hämmästyneen ilmeen omaava pää. Tuliko se sama hevosenrahjus tänne asti ärhentelemään, että pitäisi vielä kauemmaksi mennä kun Viima aiheutti melua? Suksisi suolle!

Katseeseen osui kuitenkin täysin eri hevonen, mutta Viima ei silti pitänyt toisen kiukkuisesta hörisemisestä. Tamma kääntyi nyt kokonaan kohti ruunikkoa ja kohotti koppavasti päätään korkeammalle.
”Anteeksi rouva Sireeni, mutta tietääkseni tämä maa on vapaata kaikille laumalaisille. Paitsi jos sinä -”, Viima loi merkitsevän katseen ja painotti sanaa ’sinä’. ”- et kuulu tähän laumaan, niin heitän sanasi takaisin sinulle.” Tamma kuopaisi vaalealla kaviollaan maata ja käänsi toiselle hieman kylkeään. Viima seisoskeli itsevarmasti aloillaan, kynitty harjas sojottaen suuntaan jos toiseenkin äskeisen pukituksen jäljiltä ja silmät sirrillään. Tämä saattoi toisaalta olla varsin huvittavakin näky. Viima tarkasteli oria kavioista turpaan, eikä kyllä tykännyt näkemästään. Ei sillä että toinen olisi ollut jotenkin vastenmielinen tai ruma – päinvastoin. Ori oli varsin hyväkuntoinen koosta puhumattakaan ja toisen rinnalla Viima varmasti näyttäisi hennolta oksalta. Mutta nyt kun ori oli makuullaan eikä sen vuoksi kokoero ollut juuri niin merkittävä, asia ei niin paljoa häirinnyt.

”En lähde tästä mihinkään.”, tamma vielä lisäsi perään haastavasti ja pärskähti virnuillen. Halusiko Viima ärsyttää toista tahallaan? Ehkä. Yleensä Viima ei haastanut riitaa kenenkään kanssa, mutta tällä hetkellä tamma oli riittävän kiukkuisella tuulella heittääkseen teräviä kommentteja takaisin. Tätä ärsytti suunnattomasti lauman hierarkia, jota hyväksikäyttäen kaikki ylempiarvoiset pompottelivat alempiarvoisiaan. Luuliko tuo aivopieru, että tämä tottelisi toista? Usko unelmiisi, Viima ajatteli. Ja jos ori yrittäisi tulla puraisemaan tai potkaisemaan, Viima uskoi pääsevänsä karkuun juoksemalla.

Saipahan tamma nyt tekemistä.

Samaan aikaan kun Viima nimitteli Karhua Rouva Sireeniksi, nousi tämä 'rouva' ylös makuusijoiltaan nopeasti kuin, no, pyllyyn ammuttu karhu. Ori mulkaisi tammaa pahasti.
"Siinä sinä mitään rouvittele, ja kyllä,"
Karhunvoima kallisti päätään ja siristi pähkinänruskeita silmiään korvat puolittain luimussa,
"kuulun laumaan, ikävä kyllä."

"Luulisi sinun sen tietävän," ori jatkoi vielä, sillä olettihan tuo toki kirjavan lajitoverinsa seuranneen tuota ihan vain härnäys ja pirullisuus mielessään. Ai että tuon tekisikin mieli vähän näpäyttää tammaa! Ehkäpä hän sen tekisikin, jos ei hyvällä suostuisi ruunikkoa rauhaan jättämään. Juuri nyt normaalisti niin sosiaalinen Karhu vain jurotti, vaikka olihan se aivan ymmärrettävää. 24 tuntia sitten tuo oli onnistunut luikertelemaan hätävalhein kaltaisin sanoin laumaan, vaikka alun perin tarkoituksenaan oli ryövätä Noen tammoja. Itsesuojeluvaisto ja looginen ajattelu olivat kuitenkin kerrankin soittaneet kellojaan niin kovaa, että Karhun tajuttua tehtävän mahdottomuuden tuo oli puhunut itsensä laumalaiseksi. Täpärä pelastuminen, tosin nyt ori oli pohjasakkaa ja rutiinien sekä yhteisen ajan sitoma -eikä Viima ollut todellakaan ainoa jota hierarkia nyppi. Tosin Karhua se ketutti vain niin kauan, kuin tuo olisi taas johtoasemassa. Tyypillinen mies, siis.

Viiman uhotessa jäävänsä sinne jos tahtoi, murahti Karhunvoima äreänä ja lähti kävelemään agressiivisesti kohti sirompaa hevosta. Korvat olivat edelleen puoliluimussa ja kaula tasaisella linjalla selän kanssa, niin että ruunikko ori mulkoili toista hiukan alta kulmain.
Jykevä askelsi aina tamman luokse asti, pysähtyen muutaman metrin päähän.
"Pikkuneiti voi mennä peuhaamaan muiden ipanoiden kanssa, minua ei tarvitse sorsia yhtään sen enempää. Kaikki ovat olleet joskus uusia."
Karhunvoima korskahti ja katsahti haastavalla 'kipitäs-nyt-siitä'-ilmeellä. Kärpäset surisivat ympärillä, luoden oman koomisen taustamusiikkinsa tilanteeseen. Vesi kohisi, kasvit suhisivat... ja hevoset tuijottelivat toisiaan.

Tamma oli hieman hätkähtänyt kun ori oli noussut ylös ja sylki nyt sanoja suustaan, lähestyen varsin uhkaavan näköisenä Viimaa. Lämminverikkö piti kuitenkin pokkansa, eikä hievahtanut paikoiltaan milliäkään. Olisikin tuolla kuumakallella pokkaa käydä päälle! Viima huokaisi mielessään helpotuksesta, kun ori olikin pysähtynyt muutaman metrin päähän pää matalaksi painettuina, sekä korvat niskaan liimaantuneina. Kun ori oli maininnut – mutta lähinnä ohimennen – että oli itsekin uusi laumassa, Viima löysti kireää kaulaansa ja laski kipeää niskaansa alaspäin, räpytellen silmiään. Kului hetken hiljaisuus, kaksikon pällistellessä toisiaan.

”Sinä? Uusiko?”, Viima kysyi viimein, katsellen ruunikkoa uteliaasti kuin olisi nähnyt toisen uudessa valossa. Pari sekuntia kysymyksensä jälkeen tamma tirskui ja rupesi sitten nauramaan tilanteen koomisuudelle. Kaksi uutta laumalaista, ärsyyntyneinä omaan tilanteeseensa ja purkamassa sitä kaikkeen elolliseen. Viima hörisi ajatuksilleen ja viskoi pariin kertaan päätänsä.

”Hehheh, anteeksi…”, Viima yritti hillitä itseään, ettei toinen kuvittelisi tämän nauravan toiselle. Viimeinen asia mitä tämä haluaisi, olisi saada toisen kavioista tai hampaista.
”Minäkin olen uusi. Muutama valoa sitten liityin tähän laumaan, enkä millään saa otetta tähän laumameininkiin.”, tamma lisäsi, lauseensa loppua kohden kuulostaen turhautuneelta. Turhauttavaa se olikin, kun mikään ei ollut kuin ennen. Ensin hänellä oli periaatteessa vain yksi ”johtaja” – ihminen – ja kaikki ratsut olivat keskenään kohtalaisen tasa-arvoisia. Sen jälkeen tällä ei ollut ketään käskyttäjää, muttei myöskään ketään ystävää. Se puoli vuotta jonka tämä vietti yksin oli aluksi kohtalaisen viihtyisää, mutta loppua kohden kävi varsin ankeaksi. Viima voisi väittää että niin pitkä aika saattoi karistaa tämän sosiaalisia taitoja sen verran, että nyt vasta sitten hankalaa olikin. Ajan ja kärsivällisyyden kanssa tästä kuitenkin syntyisi varmasti varsin kelpo villihevonen.

Tamman itseluottamusta kuitenkin karisti oma erilainen ulkonäkönsä, verrattuna esimerkiksi lauman muihin jäseniin. Viima oli sinänsä sujut itsensä kanssa, mutta lievät alemmuuskompleksit olivat iskeytyneet alitajuntaan tässä muutaman päivän aikana. Esimerkiksi silloin, kun hän tapasi Johtajan – Viima näytti tuon karismaattisen ja villin hevosen vierellä aivan kouluponilta. Vaikka harjas olikin kasvanut pituutta muutamia senttejä siitä aikaisemmasta kaljusta, se oli silti varsin mitätön. Muilla hevosilla taas oli pitkät kiiltävät harjakset, puhumattakaan hännästä.
…niin, häntä. Sivusilmällä Viima vilkaisi surkeasti taakseen, jossa ei ollut yhtikäs mitään.

Kääntäessään siniset silmänsä takaisin oriin, tunsi tamma jonkinlaista samankaltaisuutta. Syystä tai toisesta toisellakin oli lyhyt harjas, sekä lyhkäiset jouhet. Noh, toinen sentään omisti hännän.
”Milloin sinä liityit?”

Kun Viimalta näytti pokka pettävän ja tamma rupesi nauramaan, ei Karhu ymmärtänyt ollenkaan. Paitsi tietenkin, tuo luuli kirjavan nauravan itselleen. Mitä hauskaa siinä oli, että ruskea ehkäpä tahtoi olla yksikseen edes sen pienen hetken?

"Hiljaa!" Karhunvoima kivahti tammalle, rekisteröimättä vielä sitä mitä toisen 'sinä? uusiko?' tarkoitti. Herra katsoi hyvin pahasti laji- ja nyt myös laumatoveriaan kun tuo tirskui, meinaten jo siinä vaiheessa kun kuuli anteeksipyynnön, napata hampaillaan toisesta kiinni.
Sitten orin päässä syttyikin valot päälle -pitkät piuhat- ja tuo tajusi, mitä Viima oli sanonut. Karhun ärtynyt katse muuttuikin hetken ajaksi hämmästyneeksi, korvien sojottaessa hassusti eri suuntiin. Tosin sitä ei tämä tajunnut, mitä naurettavaa tilanteessa oli -ei edes silloin, kun kirjava selitti tilanteensa. Ehkä Karhulla ei vaan riittänyt huumori juuri nyt, jotta tuo löytäisi tilanteen komiikan.
Sen sijaan ruunikko tajusi kyllä mitä Viima tarkoitti sillä, ettei laumamenoon meinannut päästä mukaan. Ehkä siksi Karhun kimmastuneisuus alkoikin laskemaan, vaikka ärtynyt otso mesikämmen olikin. Kohtalotoverin löytäminen oli kuitenkin lohduttavaa, sillä ainakin ori tiesi nyt ettei ollut ainoa jolla oli ongelmia sopeutua.

"Ai, sinäkin," Karhu sanoi ja antoi ilmeensä leppyä hieman.
"Itse liityin yksi valo sitten," ori jatkoi vastaten Viiman ja huiskautti lyhyellä hännällään hyönteisiä kauemmaksi. Tuo ei ollut vielä tajunnut tamman hännättömyyttä, mutta lyhyen harjan huomasi kyllä. Ja myöskin sen, kuinka tasaisesti se oltiin leikattu. Verrattuna Karhun pystyyn, mutta epäsäännölliseen ja ehkä vähän rumaankin harjaan, ei ollut epäilystäkään etteikö tamma ollut harjaansa ainakaan itse hinkannut. Ori epäili, olisiko kaksijalkainen lyhentänyt jouhia, vaikkakin mietti että oliko siinä mitään järkeä. Toisaalta, kirjavan ruumiinrakenteessa oli jotakin sellaista, mikä kieli ettei tuo ainakaan puhdas mustangi ollut.
Karhu ei ollut ollut koskaan kosketuksissa ihmisen kanssa, ei edes nähnyt mokomaa. Ainoa mitä tuo niistä tiesi oli se, mitä äitinsä oli varsalleen kertonut. Vanhana ratsuna Palomalla oli paljon hyvääkin sanottavaa, mutta Karhu ei silti unohtaisi sanoja 'Ihminen on hyvä tasaveroisenasi, mutta valtaan päästyään vaarallinen'. Siksi ruunikko esittikin kysymyksenä hiukan epäileväisenä.
"Mitä harjallesi on tapahtunut?"
Karhu nosti päätään ja seisoi ryhdikkäämmin, odottaen vastausta korvat pyörähdellen. Ori ei ollut oikeastaan vieläkään varma, kuinka suhtautuisi tähän tammaan, jota ei vielä edes tuntenut.

Orin ymmärtäessä – ainakin jotenkuten – mitä Viima oli tarkoittanut, ilmapiirin painostavuus laski roimasti alaspäin. Tamma oli siitä osittain huojentunut, sillä se tosiaan oli lähellä että toinen olisi hampaansa tähän upottanut. Ruunikon ilmeen leppyessä uskalsi Viimakin hieman hymyillä, vaikka varsin kuivasti. Hymyilemisen luontevuus ei tainnut tulla hetkessä, sillä viime päivät tamma oli kulkenut paikasta toiseen juro ilme päällä. Viima ei ihmettelisi jos noista päivistä olisi syntynyt pari ryppyä kulmien väliin.

Lämminverikkö oli nyökännyt Karhun vastaukselle ymmärtäväiseen sävyyn, olivathan kumpikin lähes samaan suohon uponneet. Ainoa ero tosin oli, ettei toinen vaikuttanut sellaiselta, joka olisi ikinä ollut ihmisen huostassa. Voi ei, hiipikö taas se sama kateellisuuden tunne ajatuksiin jonka Viima oli tuntenut johtajan kohdatessaan? Kirjava ei kuitenkaan ehtinyt asiaa pitkälle miettiä, kun ori oli heittänyt vastakysymyksen.
Viimasta huomasi hetken epäröinnin. Tamma oli peruuttanut askeleen ja hermostuneesti käänteli korviaan kuin olisi aaveen nähnyt. Yksi sana hakkasi mielessä kuin vasara takorautaa vasten: ihminen, ihminen, ihminen, ihminen. Viima käänsi katseensa muualle, jotta pystyisi paremmin keskittymään omiin ajatuksiinsa. Kun kerta tamma oli uskaltanut asiasta Johtajallekin kertoa, miksi ei toiselle? Tämä keräsi itsevarmuutensa takaisin ja kääntyi takaisin oria kohden.
”Olet varmaan joskus kuullut ihmisistä? Ne kaksijalkaiset kädelliset.”, sanan ääneen sanominen sai raivon kiehahtamaan. Tamma yritti kuitenkin peittää sen. ”Kuuluin kerran niille…”, tamma myönsi häpeilevästi ja luimi korviaan. Eihän Viima itse olisi voinut kohtaloaan päättää kun kerta oli mokomien huostaan syntynyt. Sekin oli kohtalon ivaa, että tamma oli päässyt niiltä karkuun, vaikka olikin muutamia vuosia joutunut sitä rääkkiä kestämään. Yksi asia oli ainakin varma.

”En aio palata sinne enää ikinä. Huomasit jo varmaan, mitä ne ovat minulle tehneet.”, tamma viittasi arpiin, harjakseen ja olemattomaan häntään. Jos Viima olisi kyennyt vaikuttamaan menneisyytensä, tämä toki olisi muuttanut sitä. Ne itsekeskeiset, kunnianhimoiset raakalaiset. Jättivät Viiman ystävätkin siinä tulipalossa kuolemaan.

Karhu huomasi tamman reaktiosta heti, ettei puheenaihe ollut mieluista. Ei sinänsä ettäkö oria olisi kaduttanut niinsanotusti iskeä toista vyön alle... pikemminkin tuota kiinnosti nyt entistä enemmän, ja hän toivoi ettei kirjavan sanainen arkku nyt sulkeutuisi. Muuten Karhu joutuisi itse penkomaan tiedon ulos toisesta, ja juuri nyt tuota ei oikein inspannut pilata edes pientä ymmärräksen hetkeä.

Onni siis oli, kun Viima kertoikin asioitaan. Karhu katsoi kummaksuen ja oudoksuen kun tamma niin häpeissään kertoi kuuluneensa joskus ihmisille. Toki, jos ori olisi vain tiennyt tamman menneisyydestä lisää, mutta kun ei. Kirjavan käytös soti paljon sitä vastaan, mitä Karhu oli emältään ihmisistä kuullut, mutta tuo yritti silti ajatella loogisesti. Hevosia oli monia erilaisia, joten varmasti myös ihmisiäkin. Tuo sirorakenteisempi oli varmasti vain törmännyt niihin "vääränlaisiin" ihmisiin.

....Toden totta vääränlaisiin. Nyt kun Viima asiasta mainitsi, huomasi Karhu toista verhoavat arvet ja myöskin hännän puutteen. taisipa kynitty harjakin jotakin kertoa.
"...Ymmärrän,"
Karhunvoima sanoi, suoden tammalle pienen hymynkaltaisen suupielen nytkähdyksen.

Oria vaivasi tilanteen kireä tunnelma. Toista ei selvästi huvittanut puhua aiheesta, eikä oikeastaan ruunikkoakaan -tosin syy oli epäjalompi, tuo ei vain tahtonut paljastaa tietämättömyyttään. Siksi puheenaiheenvaihdos oli paikallaan, epätoivoinenkin sellainen.
"Jos saan kysyä,"
Karhu uteli madaltaen ääntään ja vilkuillen ympärilleen kuin varmistaen, ettei kukaan kuullut. Oikeastaan varmistikin.
"miksi liityit? Johtaja vaikuttaa kireältä kuin preeriakoiraemo," tuo kysyi ja hymähti. Ori ei ollut pitänyt lainkaan siitä ensivaikutelmasta minkä Noesta sai, ja jotenkin tuosta tuntui, ettei ollut läheskään ainoa. Tuo olisi voinut muunmuassa vannoa, että oli nähnyt johtajatamman pyöräyttäneen silmiään eilisiltana.

|| Lyhyt... D: ||

#Samoin. <8'D#

Onnekseen ori ei tuominnut tätä millään tasolla, mitä Viima kylläkin ihmetteli. Minkälaisen käsityksen toinen oli ihmisistä saanut? Noh eipä kait sillä ollut väliä, kun ruunikko vaihtoi puheenaiheen toiseen. Vaikka sekin osaltaan liittyi – enemmän tai vähemmän – Viiman menneisyyteen, vastasi kirjava silti. Tammaa rupesi itse asiassa hymyilyttämään toisen vertaus preeriakoiraemoon. Johtaja kieltämättä oli aika ärhäkkä tapaus, tosin kuka sen ikäinen ori nyt ei olisi.

”Olin kuuden täysikuun ajan viettänyt varsin yksinäistä elämää. Voisin jopa väittää että epätoivoiseksikin sen ajan jälkeen tuli, joten minkälainen tahansa helpotus kelpasi.”, Viima naurahti. ”Kuvittele kun et näkisi pitkään aikaan yhtään kaltaisiamme. En tiedä missä hitossa se ihmisten leiri oli, kun piti kulkea ties kuinka kauan läpipääsemätöntä erämaata.” Jälleen tamma joutui kiristelemään hampaitaan sanan ”ihmisen” kohdalla, mutta suoriutui selityksestään kohtalaisen hyvin. Viima ei kuitenkaan myöntänyt, että olisi eksynytkin haahuillessaan ympäriinsä, mutta olihan se ymmärrettävää hevoselta joka ei villinä ollut ennen elänyt. Suunnistusvaistot olivat hukassa, mutta nyt suuntavaistona laumalle toimi Johtaja. Kirjavan ei siispä tarvinnut kuluttaa enää aivonystyröitään siihen hommaan.

”Ja tässä nyt sitä ollaan, laumassa johon tulee jatkuvasti uutta porukkaa ja pomona kärkäs ori. En saanut Johtajasta oikein kauhean huonoakaan kuvaa.”, nyt Viima itse vilkaisi ympärilleen, tarkistaakseen ettei ketään ollut kuulemassa ja aikoi selittää mielipiteensä syyn. ”Taisi olla silkkaa onneani, että tuolloin hän oli pahasti haavoittunut. Olisitpa nähnyt sen veren määrän! Jälkikäteen sain kyllä kuulla Kotkalta, että olisin varmasti saanut satikutia koppavuudestani. Mutta enhän voinut tietää että tämän lauman johtaja olisi herkempää tyyppiä.”, Viima kohautti olkiaan. Vastaisuudessa tamma aikoi kuitenkin olla varovaisempi, itseään ylempiarvoisia kohdatessaan. Tuo ei halunnut joutua potkituksi ulos laumasta, johon vasta oli päässyt sisään – mutta pientä keppostelua tamma ei voinut vastustaa.

”Entä itse? Mitäs sinä teit ennen laumaan liittymistä ja miksi liityit?”

|| Perskuta, illalla lagitin ja suljin ikkunan ennen ku olin lähettäny eli eiku kirjottamaan uusiks... XD Miks tää on NIIN perus? Joten siitä syystä saattaa tulla lyhyttäkin lyhyempää, kun joudun kirjoittamaan toiseen kertaan... :'DD ||

Ori kuunteli toisen kertomusta lyhyt, musta häntä heilahdellen. Tuo oli helpottunut siitä, että tunnelma lämpeni reippaaseen tahtiin. Viimeinen päivä ei ollut mikään helppo, Karhu oli saanut osakseen katseita ja tuuppimista, ihan selvää sorsimista. Mutta se nyt kait kuuluikin vain uuden osaan, piti vähän poukkoilla ennen kuin löytäisi sen oman paikkansa.

Kun Viima kertoi saamastaan kuvasta johtajasta, pärskähti ruunikko epäilevästi. Okei, Karhun negatiivisuus johtajaa kohtaan taisi johtua lähinnä siitä, että toista oria nyt pitää aina oletuksellisesti vähän vihata, plus, olihan tämä lyhytjouhinen kyllä vähän kateellinenkin... Lisäksi oria ärsytti hyvin paljon nähdä, kuinka suuri musta kohteli laumaansa. Jos Karhunvoimalla olisi pokkaa, tuo mainostaisi kovaan ääneen kuinka mainio on ja lähtisi ja ottaisi kaikki halukkaat mukaansa.
Niin, jos olisi pokkaa = tuskin koskaan, mikäli tuon kintereet eivät parantuisi.
Joskus Karhua niin nyppi tuon heikko ja voimaton olo. Tai joskus ja joskus, ainahan tuota... Mutta se oli kyllä ihan ymmärrettävää.
"...Sinulla oli tuuria.... Tai sitten johtaja ei muuten vain pidä minusta."

Tamman kysymyksen kohdalla ruunikko vilkaisi vaivaantuneena sivulle korviaan hiukan häpeisesti luimistaen. Halusiko ori myöntää mitään? Toisaalta tuntui siltä, että kirjava oli paljastanut aika paljon, ainakin huomioon ottaen tuon reaktion sanan "ihminen" kohdalla.
Karhu huokaisi. Ehkä oli parasta kertoa, mikäli tahtoi saada edes yhden ystävällisen tuttavuuden tästä laumasta.
"Hmmmnhmmh, liityin vähän niinkuin vahingossa, tai siis pakon edessä...." ori kangerteli.
"Menetin oman laumani täysikuu sitten, ja yritin selvittää voisinko saada tästä laumasta ketään mukaani. Se on kuitenkin mahdotonta, johtajaa vastaan ei ole mitään mahdollisuutta näillä eväillä," Karhu mutisi ja nostatti hiukan toista takajalkaansa viitattuaan jo umpeutuneisiin, mutta kipeisiin kintereisiinsä. Haavat olivat tulehtuneet puremista -kukapa olettaisikaan pedon hampaiden olevan erityisen puhtoiset.

#Miten toi on jotenki tuttu tunne? XD Itelle kans käyny niin et jotenki maagisesti ikkuna sulkeutunu kun rooliviesti on loppusuoralla. Sen takii kirjotan nykyään kaiken wordilla, köh. Jos klikkaa vahingossa ruksia tms niin tulee aina se varmistus että haluatko tallentaa ja jatkaa myöhemmin tai peruuttaa koko toiminnon. Oon niin ovela.#

Viima hymähti Karhun vastaukselle. Niin, Johtaja taisi olla sitä tyyppiä jonka kanssa joko tuli tai ei tullut toimeen. Näemmä tässä laumassa ei kompromisseista perustettu.

Nyt oli toisen vuoro aristella omaa vastaustaan. Kas, kummallakin taisi olla jotain salaisuuksia? Viima arvosti kuitenkin toisen rehellistä vastausta, joka esiintyi pian. Orin nostellessa kipeitä kintereitään tamma siristi silmiään. Auts, nuo olivat kipeän näköiset jäljet.
”Mahtoi olla kova kolaus. Uskon kuitenkin, että nuo parantuvat ajan kanssa.”, Viima rohkaisi. ”Vaikka ihmisistä en pitänytkään, niin opin sentään heiltä jotain. Kun joku hevosista sairastui tai muuten vammautui, jotkut ihmiset parantavilla kyvyillä sai kivut helpottumaan ja sairaudet paranemaan nopeammin, että hevoset pääsisivät mahdollisimman pian takaisin töihin. Itselläni kerran tulivat nilkat hirveän kipeiksi erään matkan jälkeen, mutta sitten jouduin vain seisoskelemaan paikoillani ja jonkinlaiset viileät siteet painoivat kipeytymiä vasten.” Viima mietiskeli hetken ja katsoi toisen kintereitä.
”Ehkä jos sinäkin yrität ottaa rauhallisemmin ja vaikka seisoskelisit viileässä vedessä, niin ehkä se auttaisi?” Tamma yritti soveltaa omia kokemuksiaan tähän tilanteeseen, vaikkei tiennytkään toimisivatko ne. Kauaakaan ehdotuksensa jälkeen Viimalla syttyi lamppu päässä ja unohti miltei sekunnissa äskeisen puheenaiheen.

”Hetkinen, mehän ei olla esitelty toisiamme!”, Viima hymyili leveästi valkeat hampaat välkähtäen. ”Minun nimeni on Viima. Miksikäs sinua kutsutaan?”, tamma kallisti päätänsä ja jäi odottamaan kysymystä. Kirjava oli huomannut, että useimpia hevosia kutsuttiin sillä nimellä, jotka kuvastivat jotakin erityistä ominaisuutta. Mielessään Viima oli keksinyt toiselle jo pari nimivaihtoehtoa: Suklaasilmä, Kinnerrys, Jänis… Chili? Mesikämmen? Noh, olihan toinen iso ja ruskea.

|| Mä oon liian laiska avaamaan Wordia (kyllä.... XD) ja se kostautuu aina näin. :'D Arvaappa nyppiiko sitten kun viesti häviää loppusuoralla...... ja on melkein kirjottanu sen Wordis mut ei sitte jaksanukkaa klikata sitä pikakuvaketta.... angst. XD ||

Karhunvoima makusteli mielessään toisen ehdotuksia, ja oli kiitollinen ja helpottunut siitä että tuo kirjava tamma uskoi haavojen parantuvan. Karhu oli itse tuuminut samaa, mutta nyt vasta kun kuuli toisen, neutraalin tahon miettivän samaa, tuntui orista siltä että tuo oikeasti voisi joskus taas juosta minkä pikkutupsuvuohisista jaloistaan pääsi ilman jomotuksen jomotusta.

Kylmään veteen, eh? Karhun katse kääntyi väistämättä kohti Virtaa, joka kohisi vuolaasti. No, siinähän oli roppakaupalla kylmää vettä... kylmää, huimasti virtaavaa vettä...
Okei, ehkä ajatus tarvitsi toisenkin kerran, se ei olisi ehkä fiksua.
Saadakseen lisää mietintäaikaa Karhu vastasi toisen kysymykseen. Ori väläytti ensimmäisen kerran kunnon hymyn ja nakkasi niskojaan.
"Karhunvoima," ruunikko sanoi.
"Joskus sanotaan Karhuksikin," tuo lisäsi ja väläytti vielä toisenkin virnun.
"Sinun nimesi?"
Karhua ei pahemmin häirinnyt se, että nuo olivat esitelleet vasta nyt. Yleensäkään ottaen ruunikko ei vapaaehtoisesti eli kysymättä nimeään esittänyt, ja oli aina parempi tietää millaiselle persoonalle nimensä paljasti -se kun, ainakin hevosten kesken, kertoi paljon omistajastaan. Yleensä siitä mielikuvasta minkä varsan emä sai pienoisestaan tuon ensimmäisinä hetkinä, tunteina -varsan näkyvimmistä piirteistä. Karhu oli ollut tömäkkä ja otson turkin värinen pienokainen, ja samankaltainen tuo oli edelleenkin.
"Sinä olet arvatenkin joko Maitopää tai joku yliaktiivinen, koska sitä sinä toden totta olet," Ruunikko sanoi ja vinkkasi silmää ihan vain vinkiksi siitä, että huumorin kukka yritti epätoivoisesti kukkia, vaikkakin aika kitukasvuisesti.

Noh, Viiman veikkaukset eivät menneet ihan metsään kun ori nimensä esitteli. Karhunvoima, siis? Tamma painoi nimen mieleensä ja hymisi omille ajatuksilleen. Iso, ruskea ja voimakas - Karhunvoima. Toisen emällä taisi mielikuvitusta olla orin syntymähetkellä. Eniten kuitenkin Viima ilahtui siitä, että toinen vihdoin ja viimein uskalsi rohkeasti hymyillä alun kankeuden jälkeen. Ensin kaksikko oli toisilleen irvistelemässä ja nyt tekemässä sulaa tuttavuutta – sieluntovereita vaikka mistä sitten näköjään löytyikin.

Karhun kysyessä tamman nimeä ja heittäessä pari kuivaa vitsiä perään, Viima pyöräytti silmiään.
”No hehheh. Se nyt antaisikin minusta varsin vakavasti otettavan kuvan jos Maitopääksi kutsuisivat.”, Viima pärskähti. Ennen mahtavan nimensä esittelyä tamma pukitti kertaalleen ja paikoillaan pyörähti ympäri nostellen jalkojaan koreasti. Pyörähdyksen jälkeen tuo pysähtyi toisen eteen ryhti koreana sekä toinen etujalka hitusen irti ilmasta.
”Nimeni on Viima. Jotkut ovat keksineet lempinimen Tuulispää, mutta ehkä mieluiten – ja lyhyemmin – Viima.”, tamma virnisti ja laski sen hetkisen posetuksensa piiloon. Ah kun Viima rakasti nimensä esittelyä.

Aurinko yhä enemmän ja enemmän alkoi laskea horisontin suuntaan, yötaivaan ja tähtien noustessa tilalle. Lauma – mitä todennäköisimmin – oli jo nukkumassa. Jos Johtaja saisi tietää että räkänokat olisivat muualla kuin lauman huostassa, tulisi todennäköisesti tupenrapinat. Irralliset yksilöt houkuttelivat herkästi petoja osakseen, mutta toisaalta Viima oli jo hyvin tottunut pakenemiseen. Silloisen puolen vuoden aikana tamma sai kokea monen monta vähältä piti –tilannetta, mutta aina pääsi nopeutensa ja kestävyytensä ansiosta karkuun. Alituiseen nytkin Viima käänteli korviansa kaikenlaisten äänien suuntiin ja oli koko ajan valppaana vaaran varalta, vaikka sininen katse oli Karhuun kohdistettuna.
”Pitäisikö meidän tehdä paluuta lauman luo?”