Olipa kerran hevonen (loppunut)

[[ Seuraa vailla. ]]

Kuunsirppi
Sirppi ei osannut rauhoittua, vaan lönkytteli hiljalleen edestakaisin tasangolla. Jonkun muun laumalaisen erehtyessä liian lähelle sai se tamman suunnalta osakseen vain luimistelua ja hampaiden äkäistä väläyttelyä. Tamma oli levoton, vaikkei tiennytkään itse syytä moiseen. Luultavasti uusi lauma vain ahdisti sekä sen mukanaan tuomat uudet säännöt. Pitkään yksiin olleelle äkillinen seura oli toivon mukaan vain hieman liikaa. Näin ei voisi jatkua. Harmaapukuinen ja punaharjainen tamma tanssahteli tympääntyneenä kauemmas laumasta ja nyhti ruohoa, vaikkei sekään oikein maittanut. Tamma tunsi selässään toisten ihemttelevät ja paheksuvat katseet. Lauman seassa kulkevan paheksuvan supinankin pystyi melkein kuulemaan. Kyllä Sirppi tiesi, että harva piti siitä tai oppisi koskaan pitämäänkään, mutta se itse oli sinut itsensä kanssa, ja loppujen lopuksi vain sillä oli merkitystä. Tamma pukitti pienesti jonkun uteliaan tullessa jälleen liian lähelle. Eivätkö nuo tajunneet että se halusi olla yksin? Sirppi hivuttautui jälleen hieman enemmän syrjemmälle, eikä kukaan enää seurannut sitä. Tamma laski synkkänä päänsä ja jatkoi talven jäljiltä kuivakan ja kuolleen ruohon nyhtämistä kyllästyneenä ja äkeänä.

Vähän matkan päässä lauman nuoret oriit pitivät yllä leikkitappelua, ja aina välillä ilman halki kiiri kiljaisu, hirnahdus tai hörähdys jonkun laumalaisen suusta. Sää oli sinänsä oikein kaunis, mutta aurinko ei ollut näyttäytynyt. Sadetta ei luultavasti tulisi, mutta taivaan harmaus synkensi tamman mielialaa vain entisestään.

//Miepäs tulen mukaan : )\\

Jääprinssi oli sopeutunut hyvin lauman arkeen. Heti ensitöikseen ori oli ottanut selvää lauman reviiristä ja tutustunut muutamiin laumalaisiin. Se oli kuitenkin kiltisti vetäytynyt tammojen läheisyydestä orien pieneen kuppikuntaan ja tietenkin heti aluksi joutunut turvatusten kaikista kovimpien kanssa. Jääprinssi vihasi niin egoa täynnä olevia oreja, jota uhkailivat tekevänsä sitä ja tätä. Kuitenkin Johtajan ollessa paikalla, ne olivat pysyneet vaitonnaisina ja laiduntaneet kiltisti. Tuo mustapukuinen orii oli varmasti näyttänyt missä ruoho kasvoi kaikille, jotka eivät olleet totelleet sitä. Sisäisesti virnistäen tummapukuinen hevonen vilkaisi joukkioon ja huomasi muutaman silmäparin tuijottamassa sitä pahasti. Kohta tapahtuisi jotain.

Jääprinssi nosti päänsä talven jäljiltä kuolleen ja kuihtuneen ruohon seasta ja rouskutteli rippeitä suussaan, jotka se oli repinyt maasta. Ruskeat korvat kuuntelivat lauman ääniä ja tarkat sieraimet haistelivat ympärillä leijuvia hajuja ja tuoksuja. Myskinen tuoksi oli lisääntynyt ja leijaili oriin sieraimiin, saaden sen hörähtämään ärtyneenä. Samassa kimeät hirnahdukset halkoivat ilmaa. Nuo eivät nähtävästi osanneet pitää turpiaan kiinni edes sekuntia. Ori oli juuri laskemassa päätään takaisin ruohikon sekaan kun se tunsi voimakkaan tönäisyn kyljessään. Se kääntyi katsomaan ja onnistui juuri ja juuri väistämään kavion iskua, joka lähti kahdesta tappelevasta oripojasta. Ne olivat ajautuneet aivan Jääprinssin vierelle, mikä sai sen painamaan korvat mustaa harjaa vasten. Se kohotti päätään ja hirnui agressiivisellä äänellä, ilmoittaen ettei se ollut mielissään häiriöstä.

Tappelevat oriit pysähtyivät ja luimistelivat sille korviaan ja päästivät leikkisän kuuloisia hirnahduksia. Toki Jääprinssi ymmärsi toisten oleva energiaa täynnä, mutta riehukoon jossain muualla. Se vastasi hirnuntaan ja prskähti. Kaksikko hirnahti kimeästi ja lähtivät laukkaamaan sitä kohti korvat luimussa. Orii luimisti omansa ja kohosi kahdelle jalalle huitoen tunkeilijoita ärsyyntyneenä. Se tunsi hampaiden painautuvan säkänsä vierelle, mikä sai sen hirnahtamaan kivusta. Jääprinssi hirnui vihaisena iskien omat hampaansa lähempänä olevan oriin kaulaan. Kaksikko hirnahti loukkaantuneena, pukittaen siitä kauemmas. Se otti muutaman laukka-askeleen ja hirnui kaksikon perään varoittavasti. Jos ne vielä kerran häiritsisivät sen ruokarauhaa, se ei tyytyisi pelkkään näykkäisyyn.

[ toivottavasti minua ei syödä. ]

Pyöreäksi muodostuneet, hienopiirteiset kaviot kopisivat maata vasten tamman heilautellessa levottomasti puolelta toiselle hienopiirteisiä korviaan. Petolintu asteli eteenpäin turpa polviensa tasolla, heilauttaen välillä silmiensä tieltä näkemistä häiritsevät jouhet syrjään. Kirjava seurasi lauman tilannetta, pysytellen kuitenkin hiukan etäämmällä. Yksinäisyyteen tottunut tamma ei ollut vielä täysin sopeutunut lauman elämään, mutta kieltämättä neidon olo tuntui jo jotenkin keveämmältä ja turvallisemmalta. Kovin seurallinen ei tamma ollut, mutta isoon porukkaan oli vain totuttava. Toistaiseksi tämä ei ollut käynyt kovin pitkiä keskusteluja kenenkään kanssa sitten Johtajan tapaamisen jälkeen, ja kirjava ihmetteli orin käyttäytymistä vielä pitkään mielessään.

Jostain kuului orien mekkalaa, eikä Petolinnun tarvinnut kuin hiukan kääntää hienopiirteistä päätään oikealle, kun ruskeat silmät kohdistuivat mekkaloiviin oreihin. Raolleen avautuneilta, samenttisilta huulilta karkasi kevyt huokaus, kun hengähti kirjava itsekseen, silmiään pyöräyttäen. Tuo seisahtui aloilleen reippaasta käynnistään, kohotti päätään ja kohdisti korvansa kohti hirnuvia oreja. Tilanne alkoi rauhoittua, sitä Petolintu ei voinut kieltää noita seuratessaan. Taivan harmaat pilvet estivät auringonsäteitä kultaamasta kaksiväristä karvaa. Tamma hörähti itsekseen ja katsahti taivaalle, pudistellen päätään. Tuo huiski levottomasti hännällään ilmaan, kuin hänen ympärillään olisi pyörinyt satapäinen paarmalauma valmiina iskemään kirjavan takapäähän. Petolintu hirnahti yksinäisyyttään, saaden osakseen muutamat epäileväiset vilkaisut muiden laumalaisten suunnalta. Seuraa ei toistaiseksi ilmaantunut, eikä tammalla suoraansanoen ollut pokkaa vain ängetä jonkun luo. Ties vaikka saisi hampaat niskaansa.

Yllättäen tamma tunsi herkillä aisteillaan ilmavirran takaansa. Joku hyökkäsi sitä kohta hampaat ojossa, ilmeisesti vain säikytällekseen. Petolintu mahtoi seisoa paikassa, johon joku oli päättänyt asettua syömään. Kovin kauaa epäröimättä tuo harppasi muutamalla raviaskeleella kauemmas uhkailijasta, väläyttäen tuolle korvat niskassa omat hampaansa. Jos hän olisi vielä yksin, saisi ainakin seisoa missä haluaisi. Mutta niinhän se oli, tamma tarvitsi lauman, paikan johon kuulua ja jossa jatkaa elämäänsä. Sopeutuminen kestäisi aikansa, mutta vielä joku kaunis päivä kirjava opettelisi ainakin seisomaan oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin. Itse asiassa tuo irvistelijä vaikuttikin hiukan hermoheikolta, ehkä oli liioiteltua heti uhkailla. Petolintu tunsi olonsa kovin avuttomaksi vieraassa ympäristössä, vieraassa paikassa, niin suuri joukko vieraita ympärillään.. Tamma ei tajunnut mistään mitään.

Petolinnun katse erotti hiukan sivummalla kulkevan tamman, jolla oli punertava harja ja harmahtava karva. Hevonen ei voinut olla kohottamatta hiukan kulmaansa. Toinen oli varsin mielenkiintoisen näköinen, mutta vaikutti jotenkin hermostuneelta. Tamma pärskähti ja jäi selaamaan katseellaan muita ympäristössä laiduntavia ja liikkuvia hevosia, erottaen lähinnä tammoja ympärillään. Joustavin askelin lähti kirjava harppomaan eteenpäin, tietämättä täysin, minne oli menossa. Korvat olivat jännittyneesti hörössä ja sieraimet levällään tamman hirnahtaessa uudestaan kutsuhuutonsa, jos joku tällä kertaa vastaisi ja tulisi juttelemaan.

//Miepä vedän Jääprinssin pois täältä kun Saturnus ilmoitti lopettavansa... /

// jepjep, Petolintukin siis lähtee veks. //