Liittyminen: Viima (loppunut)

[[ Nut ja Viima, tervetuloah. :) ]]

Hiljainen ja tasainen laukka tömisytti tannerta vaimeasti ja musta ori liikkui synkässä maisemassa. Taivas oli täynnä tummia pilviä ja pian olisi luultavasti odotettavissa sadetta. Nokea asianlaita ei pahemmin hetkauttanut, vaan se oli ennemminkin huolissaan omasta kunnostaan. Sen kupeessa kulki pitkä ja verta vuolaasti vuotava syvä haava, joka oli ilmestynyt siihen erään erakkosuden hampaista. Aamupäivällä laumaan hyökännyt susi oli perääntynyt Noen ansiosta pari kilometriä, mutta onnistunut aiheuttamaan sentään jotain vahinkoa ennen luovuttamistaan. Haavaan ei varsinaisesti sattunut, mutta veren virtaus ei ollut silti mikään mukava tunne. Orilla ei ollut varsinaista kiirettä takaisin laumansa luokse, mutta Kotka huolestuisi ennen pitkää ja voisi alkaa ylireagoimaan, mikä lähinnä vain nolaisi Noen laumalaisten silmissä. Taivaalta alkoi hiljakseen toden totta vihmoa vettä, mutta vain tihkusateen muodossa. Eilen oltiin saatu maistaa kunnon raekuurosta, eikä sen uudelleen kokeminen varsinaisesti houkutellut luultavasti ketään. Noki kompuroi kivisessä maassa mutta pysyi pystyssä. Hiljaa mielessään kiroten se kiristi vauhtia kiitolaukkaan.

#Here we come. :B *rumblerumble*#

Vaaleat kaviot rummuttivat kivistä maata vasten tasaiseen tahtiin, pitäen hevosen kevyttä laukkaa yllä. Vihmoavan tuulen mukana alkoi hiljakseen ropista pieniä pisaroita, jotka kastelivat tämän silkinsileää ja vartalonmyötäistä turkkia tummin täplin. Raskas hengitys puhisi koleaan ilmaan, jättäen jälkeensä haaleaa huurua joka kuitenkin katosi nopeasti ilmakerroksiin. Viima nautti tuulesta ja sen tuottamasta viileydestä, kovasta maasta kavioidensa alla sekä sateesta. Tämä oli kuin unelmasää hänen kaltaiselleen lämminverikölle, joka mielellään kulutti aikaansa ravatessa paikasta toiseen. Synkkä ja painostava ilma piti myös hyönteiset piiloissansa, mikä oli tammalle suuri etu. Viima ei näet omistanut häntää, jolla karkottaa mokomia kiusankappaleita tiehensä.

Puolisen vuotta oli kulunut siitä, kun Viima oli jättänyt entisen kurinalaisen elämänsä taakseen. Se ei nähnyt juuri mitään positiivista ihmisissä, jotka määräilivät minne hevosten kuuluisi kulkea ja minne ei. Ainoa hyöty niistä kaksijalkaisista oli ilmainen suoja ja ruoka, mutta ne eivät hyvittäisi niitä traumoja joita Viima oli saanut kokea osakseen. Vain pieni osa niistä traumoista näkyi ihoa polttavissa haavoissa jotka jaksoivat muistuttaa olemassaolostaan, mutta vielä painavammat taakat olivat tämän mielessä. Tamma ei ikinä voinut unohtaa sitä päivää, jona tuo oli lähtenyt ihmisten huostasta.

Synkät ajatukset olivat saaneet huomaamatta vauhdin kiihtymään, mutta tamma tajusi hidastaa kun näki horisontissa epäselvän tumman hahmon. Jalat tömähtelivät kivikkoa vasten harjaksen – tai no, mitä siitä nyt olikaan jäljellä – humahdellessa puolelta toiselle ja vauhti hidastui äkillisesti. Ilma puhisi yhä sisään ja ulos laajenneista sieraimista, tamman nostellessa jalkojaan ja rauhoitellessaan kiihtynyttä sydämentykytystä. Korvat olivat uteliaina eteenpäin kohdistetut ja siniset silmät katsoivat intensiivisesti tuota lähestyvää hahmoa. Mitä lähemmäksi tuo vieras hevonen tuli, sitä levottomammaksi tamman mieli kävi. Kuka tuo oli? Ja miksi se juoksi noin lujaa? Viima oli jähmettynyt paikoilleen sen hiljaisuuden keskelle, joka ilmapiiriä vallitsi.

Noki oli niin totaalisesti uppoutunut omiin kitkeriin mietteisiinsä, että huomasi edessään pysähdyksissä seisoskelevan tamman vasta noin kymmenen metrin välimatkan päästä. Ori hidasti vauhtinsa mahdollisimman hallitusti ja pysähtyi, jääden tarkkailemaan tammaa. Ei mikään kaunis näky, kuten Noki mielessään totesi. Valko-ruskea karvoitus nyt vielä menetteli, eikä vaaleansininen silmäparikaan olisi kaikkea täysin pilannut, mutta hämmentävän lyhyt harja - luultavasti ihmisten työtä - ja olematon häntä riittivät antamaan tammasta luonnonoikkumaisen kuvan, jota epäilyttävän näköiset viiltoarvet eivät paljoakaan kohentaneet. Noen keskittymiskykyä häiritsi suuresti kuvetta ja toista takajalkaa pitkin valuva verivirta ja nyt tykyttäväksi yltynyt kipu, joka pani oriin huojahtelemaan. Näinkö nopeasti se oli jo verenhukan partaalla? Sivusilmällään ori näki koko ajan ammottavan haavan, joka ei osoittanut mitään merkkejä tyrehtymisestä. Tietysti veren sekoittuessa sadeveteen näytti sen määrä runsaammalta kuin todellisuudessa, mutta silti Nokea puistatti nähdä oman heikkoutensa merkit.

"Iltaa. Olen tässä kilometrin tai parin päässä laiduntavan lauman johtaja. Kuka olet ja mitä teet täällä?" Noki esitti asiansa tavanomaisen kaavan mukaan, yllätettiin toinen tiedolla johtajuudesta ja sitten annettiin lisää pohdittavaa nopeasti perään. Nyt ori kuitenkin ymmärsi kysyä vielä hieman lisää.
"Onko sinulla ihmisiä perässäsi?" kysymyksen aikana orin silmät siristyivät hivenen; jos vaara uhkaisi, olisi sen vietävä laumansa uusille asuinalueille eikä se puolestaan tietäisi oletettavasti mitään hyvää.

Viima sai näköpiiriinsä itseään kookkaamman hevosen, joka oli kyllä vaikuttava näky. Ori oli lähes kokomusta ja hyväkuntoinen, ellei lukuun otettu arpia jotka olivat tuskin näkyvissäkään. Mutta sitten toisen tuoman ilman mukana kantautui veren rautainen haju, joka sai tamman luimistelemaan korviaan ja pään nousemaan korkeammalle. Katseeseen piirtyi selvinä mustan hevosen kyljissä sijaitsevat veriset raatelujäljet, jotka vuotivat vuolaina punaista nestettä – verta. Ennen kuin Viima ehti sanoa mitään, ori oli esittänyt kysymyksen. Ensinnäkin siitä selvisi varsin selkeästi toisen arvoasema, joten tämä ei epäröinyt hetkeäkään vastaustaan. Heti perään tuolta johtajalta tuli kolmaskin kysymys, johon tamma päätti vastata samalla kertaa.

”Olen jo monen kuunkierron ajan harhaillut ympäriinsä ja kuten saatoit jo varmaan huomatakin, olen kuulunut aikoinani ihmisille.”, lämminverikkö vastasi rauhallisesti ilman epäröintiä äänensävyssänsä ja tarkkaili jatkuvasti orin eleitä. ”Siitä on kuitenkin jo niin pitkä aika, ettei sinun tarvitse pelätä laumasi puolesta. Ihmiset eivät ole perässäni.” Viima totesi asiansa kuin se olisi ollut päivänselvä. Jos ne kunniattomat kaksihaaraiset olisivat seuranneet tätä tuona kuuden kuukauden aikana, olisi tämä kyllä huomannut. Sitä paitsi nuo ihmiset todennäköisesti luulivat kaikkien hevosten kuolleen siinä tulipalossa, joten ei tarvinnut huolehtia turhia.

”Viima on nimeni.”, tuo lisäsi nimensä kuin kuorrutuksen koko kakun päälle, mutta se ei tehnyt tästä kuitenkaan sen koristeellisempaa. Veren haju ilmassa sai tammankin keskittymisen herpaantumaan, sillä yleensä se viesti vaaraa. Viima ei kuitenkaan ollut havainnut lähipiirissä ketään ylimääräistä kaksikon lisäksi – puumat ja sudet tästä nyt sitten puuttuisivatkin. Orin kyljessä polttava haava sai tämän huolestumaan, mutta Viima ei kehdannut esittää asiasta kysymyksiä tai muutenkaan kiinnittää siihen sen enempää huomiota. Toinen vaikutti sellaiselta tyypiltä, joka ei huolenpitoa osakseen kaivannut.

”Olet siis lauman johtaja?”, Viima oli lopettanut veren tuijottamisen ja kohdisti ryhtiään. ”Tämä päätön harhailu yksin ei ole juurikaan tuottanut tulosta. Mikä on siis laumasi tilanne – vieläkö uutta verta vastaanotetaan?”

Noki ei voinut olla virnuilematta itsekseen huomatessa haavan häiritsevän myös tammaa, luultavasti tosin aivan toisista syistä, mutta kuitenkin. Kuullessaan, etteivät ihmiset todellakaan olisi Viimaksi itsensä esitelleen perässä, Noen lävitse kulki outo värähdys. Oliko Noki, kylmäpäinen lauman johtaja, todellakin äsken helpottunut kuullessaan laumansa olevan turvassa? Ori työnsi ajatuksen mielestään. Ei, kyllä se oli ihan vain huolta omasta hengestä. Samassa tamma päätti myös ryhdistäytyä. Normaalisti Noki olisi hieman sakottanut sinuttelusta, mutta juuri nyt se ei edes huomannut sitä yltymään päin olevalta kivultaan joka valtasi koko ajan lisää tilaa sen ajatuksissa.
"Näin meidän kesken: en tiedä mistä näitä hevosia tulee näin paljon. Jos uusia liittyjiä tulee jatkossakin samaan tahtiin, niin lauma kasvaa pian koko preerian suurimmaksi. Ei sillä, että se minua haittaisi, mutta en mieluusti alkaisi tappelemaan uusista alueista," ori yritti koota ajatuksiaan. Mitä toinen olikaan äsken kysynyt?
"Kyllä, laumaan otetaan uusia jäseniä, kunhan niistä ei koidu ongelmia," Noki loi merkitseväksi tarkoitetun silmäyksen Viiman suuntaan, mutta se taisi muistuttaa lähinnä mulkaisua.

Noki hengitti syvään. Haava veroitti sen voimia, ja mitä pikemmin se pääsisi lepäämään, sen parempi.
"Alas tulla sitten, neitiseni, vien sinut lauman luokse. Kotka saa jälleen uuden holhokin," viimeinen lause oli lähinnä itsekseen mutisemista. Noki ei jaksanut kuitenkaan tehdä enempää selkoa asioista, vaan säästeli voimiaan edessä olevan kilometrin matkalla. Uuden laumalaisen edessä ei kannattaisi kompuroida, lie minkälaisen kuvan siitä saisi.
"Menemme vauhdilla, joten koita pysyä perässä," ilkikurinen pilke kävi silmäkulmassa ja hymynkare vetäisi suupieliä hetkeksi ylöspäin kun ori lähti tasaiseen mutta nopeaan kiitolaukkaan. Ei sillä, Viima pysyisi varmasti kevyesti mukana, sitä ei ori epäillyt, tamma pääsisi ohikin jos oikein yrittäisi.

Tamma nyökkäsi toisen vastaukselle, osaksi mielissään. Jos orin kertoma oli totta, niin Viimalle oli käynyt iso mäihä – suureen laumaan liittyminen oli ainutlaatuinen tilaisuus. Lauma loi tukea ja turvaa, eikä Viima muutenkaan ollut niitä hevosia jotka rakastavat yksineloa. Miten sitä pystyikään olemaan niin kyllästynyt niihin kilometreihin ja silmänkantamattomiin erämaihin, ilman toivoa muusta elämästä? Tamma oli pistänyt merkille orin merkitsevän katseen – tai kirjaimellisesti mulkaisun – ja oli tyytynyt vain hymähtämään siihen viattomasti.
Toisen raskas hengitys kantautui Viiman korviin saakka, josta päätellen mustaturkki oli uupunut. Pian ori oli kuitenkin päättänyt että sateessa seisoskelu saisi riittää, ajatteli tamma hyväksyvästi siihen. Viima ei halunnut olla todistamassa johtajan pyörtymistä verenhukkaan. Ja kukakohan se Kotkakin oli? Tämä hevonen ei kyllä aikonut ruveta kenenkään holhottavaksi.

Viima kohotti kevyesti kulmiaan orin virnistelyn ja haastavan lauseen päätteeksi. Vai että tämän pitäisi pinnistellä toisen perätuulessa? Jos faktoja mietiskeltiin, niin tamma ei epäröinyt etteikö toinen nopea olisi kun kerta oli johtajan asemassa, mutta verta pulppuavan haavan kanssa ei pitänyt leikkiä.
”Hah! Korkeintaan annan sinun juosta edelläni.”, tamma virnisti takaisin itsevarmasti ja lähti laukkaan samoihin aikoihin, kuin johtajakin. Viima oli harvinaisen päällekäyvä vaikka kyseessä olikin itseään ylempiarvoinen hevonen, mutta tamma ei oikein mitään mahtanut rohkealle luonteelleen. Eiköhän Viima oppisi tuntemaan paikkansa lauman hierarkiassa kuukauden sisällä, tahtoi sitä tai ei.
Jälleen kivinen maa kolisi kavioiden alla, sateen rummuttaessa selkää. Tahtomattaankin Viiman teki mieli juosta vain kovempaa ja kovempaa kuin kilpailuvietin ajamana. Juostessaan Viima ei voinut olla vilkuilematta vierelleen, jossa itseään kookkaampi ori juoksi. Toisen itsevarmasta ja koppavasta asenteesta huolimatta ori huokui karismaattisuutta, jota lauman johtamisessa tarvittiinkin. Ehkä nämä kaksi tulisivat toimeen.

Ei kulunut kuin viitisen minuuttia kilometrin taittamisessa ja pian tuttuja hahmoja näkyi seuraavan kukkulan takana. Laumallinen hevosia. Viima hirnahti kimakasti, viestiäkseen että uusi tulokas – energinen sellainen – olisi tekemässä tuloaan. Viidenkymmenen metrin päässä muista tamma hidasti ja käänsi katseensa olkansa yli uuteen johtajaan.
”Pärjääthän sinä? Et meinannut edes jaksaa taittaa tuota matkaa.”, Viima hörähti vitsikkäästi, mutta äänestä tahtomattaan kuulsi huoli. Äidilliseksi tamma ei kuitenkaan ryhtyisi, varsinkaan toista kohtaan. Viimahan voisi saada vaikka kaviosta.

Normaalista Noki todellakin olisi antanut satikutia oikein isän kaviosta moiselle röyhkeydelle etenkin tamman suunnalta, mutta nyt sen eloonjäämisvietti vaati sitä säästämään voimiaan matkan taittamiseen. Matka sujui hiljaisuuden vallitessa, mutta se ei ollut erityisen painostavaa tai hermostuttavaa, eikä Noki pistänyt sitä lainkaan pahakseen. Toisaalta hiljaisuus antoi sille turhankin paljon aikaa pohtia omaa tilannettaan: se ei todellakaan aikonut kuolla tuohon pikkuiseen haavaan. Ori päätti kuitenkin levätä yön rauhassa, Kotka ja kenties joku luotettava ori saisivat pitää silmällä laumaa. Noki yhtyi Viiman hirnaisuun tehden myös oman läsnäolonsä selväksi.
"Hah hah, ajattelin kuolla kupsahtaa ihan tähän paikkaan," ori irvisti tammalle kääntyen sitten tähyilemään laumalaisten seasta Kotkaa hidastaen vauhtinsa reippaaseen käyntiin.
"Kotka!" Noki lopulta kutsui kun ei sateelta erottanut tuttua hahmoa mistään. Iäkäs tamma pyrähti kuin tyhjästä orin eteen.
"Nok... Öö, hyökkäsikö se puuma kimppuusi?" Kotka takelteli alussa aikoen todellakin epähuomiossa kutsua Nokea sen oikealla ja entisellä nimellä, muistaen kuitenkin sopimuksen oriin luodessa siihen varoittavan katseen.
"No siihen tarvittiinkin oikeaa neropattia," Noki jupisi edelleen ärtyneenä tamman varomattomuudesta. "Tämä osui kohdalle kun tulin takaisin ja pakkohan se oli ottaa mukaan remmiin. Nimi on Viima. Jos viitsisit perehdyttää hänet lauman tapoihin? Niin, ja ota sitten joku untuvikko vahtimaan laumaa yöksi," Noki ohjeisti ja saatuaan Kotkalta nyökkäyksen ja huolestuneen katseen vastaukseksi vetäytyi parin sadan metrin päähän laumasta asettuen makuulle itseään lepuuttamaan ja väsyneesti pärskähtäen. Huomenna se olisi jo luultavasti ihan kunnossa...

[[ Tämäpä tässä. :) ]]

#Jeah kiitos pelistä. X) Viima on virallisesti lauman pikku häirikkö. ~#

Viima seurasi sivusta johtaja orin ja -tamman lyhyttä keskustelua tarkkaavaisesti. Viima oli noteerannut myös Kotkan lipsahduksen, johon johtaja oli jälleen mulkaissut paheksuvasti – tai no eihän sitä voinut blondikaan olla huomaamatta. Kotkasta huomasi selvästi, ettei sitä olisi saanut lipsauttaa, mitä nyt olikaan sanomassa. Nok…?

Viima havahtui kun johtaja jakeli ohjeita. Tamma oli hetkeksi jäänyt katsomaan orin perään, joka lähti lepäämään sivummalle. Kotkan kehottaessa seuraamaan, Viima kuuliaisesti lähti perään ja kurotti välimatkan pienellä ravipyrähdyksellä. Tosiaan, tällä olisi vielä hyvin paljon opittavaa lauman tavoista ja erityinen ihmetyksen aihe oli itse johtaja. Viima odotti kuitenkin seuraavia viikkoja innolla – minkälaisia yksilöitä tässä laumassa olisi?