Liittyminen: Tulenhenki (loppunut)

Satoi. Kovaa. Kesäinen, ilmaa raikastava rankkasade oli vihdoin osunut kohdalle pari päivää jatkuneen painostavan ilman alan jälkeen. Ukkosesta ei silti ollut tietoakaan, mutta ilma oli sakeana taivaalta tipahtelevia vesipisaroita, niin että jo parin metrin päässä edessä näkymä sumeni huomattavasti. Nokea sade ei jaksanut hetkauttaa, vaan laumansa lähistöllä laiskasti laiduntavan, koko ajan kuitenkin valppaana olevan orin aatteet olivat aivan muualla. Sade oli alkanut iltapäivällä, nyt elettiin illan aikaa. Vain pari tuntia ennen sateen alkamista oli susilauma hyökännyt lauman kimppuun. Lauma oli edelleen hyvin levoton, eikä syyttä. Pitkään Nokea huonon kuntonsa vuoksi arveluttanut vanha ori ei ollut ehtinyt muiden mukana pakoon, vaan oli jäänyt susien jalkoihin. Myöhemmin kun lauma oli palannut aikaisemmalle laiduntamispaikalleen oli niitä odottanut kurja näky: oriin puoliksi syöty raato jonka ympärillä raatokärpäset pörräsivät sankkana pilvenä ja... Niin.

Nokea ei sinänsä olisi voinut vähempää kiinnostaa jonkun vanhan kääkän kuolema, mutta lauma oli hermostuneempi kuin yleensä tällaisten tapausten jäljiltä. Tosiaan, tänä vuonna petoeläimiä oli ollut runsaasti liikkeellä Keski-Amerikassa asustelevien laumojen lähistöllä, mutta ei sekään tuntunut korvaavan kaikkea tätä levottomuutta. Uusia laumalaisiakin oli tullut lisää tiheään tahtiin ja moni oli kuollut kuka mihinkin. Kenties asia oli yksinkertaisesti niin, että lauman väestö vain vaihtui ja jäljellä olevat alkuperäiset laumalaiset olivat levottomia tästä muutoksesta uusien tulokkaiden vielä ihmetellessä elämän menoa. Noki pärskähti tympääntyneenä ja huitaisi hännällään. Pari lähinnä olevaa hevosta säpsähti kauemmas tästä eleestä ja ori olisi halunnut pyöritellä silmiään. Laumalaisethan olivat säikkyjä kuin rusakot konsanaan!
"Kotka! Menen hieman kauemmaksi!" Noki ilmoitti lauman toisella laidalla mököttävänä laiduntavalle vanhalle tammalle. Kaksikolla oli ollut melkoisen raju riita Kotkan huomauttaessa reippaasti nuoremmalle oriille tämän kylmästä suhtautumisesta kuolleeseen hevoseen, jonka poismeno oli kuitenkin niin rajusti laumaan heitellyt puolelta toiselle. Kotka kohotti kuitenkin nyt huolestuneena päätään huiskauttaen kuitenkin vastahakoisesti häntäänsä myöntymisen merkiksi.

Laiskasti ravissa jolkotellen Noki lähes tulkoon pakeni laumansa luota. Ahdistava ilmapiiri ei ollut orin mieleen alkuunkaan.

//Jössesjössesjössesanteeksianteeksianteeksi! Tää hökötys ei ole antanut minkäänlaista varoitusta että aloituspeleissä olisi mitään! No, toivottavasti kolme päivää ei IHAN paha asia ole, saitpahan vähän levähtää...!//

Sateessa kastunut pitkä karva ei tuntunut vanhasta oriista lainkaan mukavalta. Mieluiten se muutenkin pysyi mieluummin maalla kuin kastautui veteen, muuten kuin kuumimpana kesäpäivinä. Toisaalta myräkkä pitää lentävät verenimijät poissa, vaikka vähempikin ripottelu riittäisi. Vanha harmaa ori tallusti hitaasti eteenpäin. Maa oli märkä ja niljainen, kaviot upposivat välillä pahastikin kaikista kosteimpiin kohtiin. Kävely oli raskasta, mutta se ei vaikuttanut oriin askellukseen. Piiskaava sade piti myös pedot loitolla, sillä kukaan ei viitsi saalistaa ilmalla, jolloin ei näe nenäänsä pitemmälle. Kaiken kukkuraksi oria oli vaikea huomata pimeästä taustasta, joten vanha konkari uskoi saavansa olla rauhassa. Se ei tosin tiennyt, että lähistöllä hevoslauma oli jo vaihtanut paikkaa takaisin entisille mailleen, mistä olivat lähteneetkin. Tulenhenki tiesi itsekin, missä päin parhaimmat laidunpaikat tähän aikaan vuodesta olisivat, ja siksi suuntasi mihin suuntasi.

Sateessa ei kannattaisi kulkea ollenkaan, vanha ori tuumasi itsekseen. Se oli kuitenkin haistanut petoja vähän aiemmin. Myös raadonhaju tunkeutui kaukaa sen sieraimiin. Pedot olisivat kylläisiä seuraavat pari päivää. Näin rankka saderintama lähtisi äkkiä, ja kohta paistaa taas aurinko täydeltä terältä. Melkein voisi kuulla ruohon kasvavan, jos oikein hiljaa kuuntelisi. ”Sateen jälkeen paistaa taas aurinko”, miten loppuun kulutettu virke, mutta täysin vedenpitävä. Jo olisi aikakin, sillä kostea karva kutisee inhottavasti, eikä piehtaroimaan kannata tällaisella ilmalla ruveta, sen nyt tiesi jokainen. Ori pysähtyi hetkeksi hengähtämään. Ei kai ala ikä painaa? Ei, niin ei kävisi lähiaikoina. Kuka tahansa hengästyisi, jos joutuisi tarpomaan mudassa, joka ulottuu...puolisääreen!? Pienellä voimanponnistuksella hevonen tempaisi itsensä ylös kohdasta, johon oli jo ehtinyt tulla lietettä höttöisemmiltä seuduilta pintavesien mukana. Vaikka viilentävä mutakääre tuntuisi mukavalta paarmanpistojen päällä, ei silti ole kovin terveellistä jäädä jumiin. Silloin hevonen olisi turhan helppo saalis ja herättäisi kenen tahansa pedon saalistusvaistot.

[[ Hahah, kolme päivää ei ole vielä aika eikä mikään, ainakaan minun kesäisen laiskalla mittapuullani. :'D ]]

Tulenhenki ei ollut ainoa, jonka kulkua muta ja sade hankaloittivat. Noki ei nähnyt juurikaan turpaansa pidemmälle, saati haistanut paljoakaan mitään yrittäessään estää sadevettä valumasta sieraimiinsa. Vähän väliä ori pärskähti yrittäessään päästä eroon tunkeilevasta vesimäärästä päänsä ympäristössä. Muta oli suhteellisen kova vastus hyväkuntoiselle ja elämänsä kunnossakin olevalle orille ja Noen jalkalihaksia alkoikin nopeasti kivistää jatkuva ponnistelu. Tietämättään asiasta ori kulki koko ajan suorassa linjassa kohti turhan lähelle lauman elinalueita saapunutta vanhempaa oriita, ja oli enää vain noin puolen kilometrin päässä, joka oli yllättävän lyhyt matka aavalla tasangolla. Selkeällä säällä Noki olisi jo luultavasti havainnutkin tämän 'tunkeilijan', mutta näin sateessa välimatkaa saisi kuroa vielä hyvän matkaa umpeen. Noki ei pahemmin puinut mielessään mitään, kunhan vain keskittyi rauhoittumaan ja nauttimaan kerrankin omasta ja yksityisestä rauhastaan. Askel ei alkanut missään vaiheessa varsinaisesti painaa, sen verran sentään oli kuntoa pienen lauman johtajalle kertynyt, vaikka käynnissä kulkeminen olikin välttämätöntä jos mieli pysyä pystyssä aina vain upottavammassa maassa. Vasta noin sadan metrin päässä alkoi Noen korviin kantautua askelista lähteviä imaisevia ja litsahtavia ääniä kavion painuessa mutaan ja noustessa. Ori jähmettyi samassa hetkessä paikoilleen jännittyneenä, ollen poikkeuksellisesti kahden vaihtoehdon välillä. Se ehtisi ehkä vielä vaihtaa reittinsä tai palata laumansa luokse: se halusi juuri nyt olla yksin. Toisaalta tunkeilija oli jo ehkä kuullut sen askeleet ja pako tulkittaisiin automaattisesti pelkurillisuudeksi. Näissä tunnelmissa päästi Noki ilmoille hirnahduksen, jonka ääniaallot kantaisivat kyllä yli sateen, vaikka se varsin voimakasta ääntä pitikin.

Tulenhenki valpastui. Sateen kohinan läpi kuului ilmiselvä hirnahdus. Äänen sävy oli selvästi luettavissa, Tulenhenki tiesi olevansa havaittu.

”Hohoi, onko siellä ketään?” Tulenhenki huuteli sateen lomaan. Mitään ei näkynyt ja jo kymmenen metrin päässä näkyvyys oli nolla. Ääni kuului selvästi taustamelusta huolimatta, joten toinen hevonen oli lähellä. Vaikka tässä säässä ei kannattaisi juosta, ellei nyt sitten aivan pakosta, Tulenhengen uteliaisuus heräsi sen verran että se nosti laukan ääntä kohti. Vahvan hevosen tasaista vauhtia ei mutaan liimautuminen estänyt. Joka askeleella kaviot yrittivät imaista kiinni tantereeseen, mutta tasaisilla voimanponnistuksilla kompastumisilta vältyttiin. Tulenhenki laski vauhtinsa pian raviin, ja tasainen kaksitahtinen askel läiskähteli vetiseen ruohoon. Harmaa ori hirnahti pitkän kimeän huudon sateeseen. Se tiesi, ettei kuullut harhoja. Se oli vanha, muttei kuuro tai muuten vain höperö. Näkö ei ehkä ollut enää entisellään, ainakaan toisesta silmästä, mutta ei se tähänkään asti ollut elämää haitannut.

Se tapahtui kovin äkkiä. Aivan kuin tyhjästä Tulenhengen eteen ilmestyi musta, iso, tuossa säässä melkeinpä aavemaisen näköinen ori. Tulenhenki ei ehtinyt edes hoksata joutuneensa näin lähelle vierasta hevosta. Se luuli olevansa kauempana ja siksi tohkeissaan unohti pitää kuulon ja näön lisäksi muut aistit valppaina.
”Hyvä tavaton, anteeksi! Tulin turhan lähelle näin äkkiseltään, en huomannut sinua sitten ollenkaan! Huh, melkein luulin sinua isoksi biisonihäräksi, heh! Ilmoja pitelee, eikös juu?” Tulenhenki naurahti vieraalle hevoselle, joka vain tuijotti jäätävästi takaisin. Se ei ollut vaivautunut opettelemaan pois sinuttelun huonosta tavasta, sillä se oli ollut aikoinaan johtaja ja luonnoltaan aikoi sellaisena pysyäkin. Sitä paitsi – vanhuksille on osoitettava kunnioitusta, oli kuinka korskea koni tahansa! Siis ainakin Tulenhengen logiikan mukaan.

[[ Eei, tuhannesti anteeksi, en huomannut että olit vastannut ja... viisi päivää, melkein viikko, voi härregyyd miten tyhmä ihminen voi olla. Ja minä kun jo mietin miten liittymispeleissä on näin hiljaista..! ]]

Noki jäi hetkeksi vain tuijottamaan tiuhaan tahtiin pälättävää vanhemman puoleista oria. Ikä ei kuitenkaan selvästi ainakaan vielä ollut haitaksi toisen terveydelle, kuten nopea puhe antoi ilmi. Koko mustaturkkisen olemus tuntui olevan täydellisen positiivinen ja sen rentous tuntui tarttuvan Nokeenkin, joka lähestulkoon unohti kokonaan miksi oli ollut aiemmin niin kiihdyksissään ja tympääntynyt.
"Voi, tosiaan, sää on todella... sateinen," ori naurahti, pääosin hämmennyksensä vuoksi ja hieman takellellen. Noki yritti keskittyä ja onnistui kokoamaan itsensä varsin kiitettävästi.
"Aivan aivan, hyvää iltaa vain. Olen tällä alueella oleilevan lauman johtaja, ja nyt kun satuitte tielleni osumaan niin velvollisuuksiini kuuluu ottaa selvää aikeistanne," ori piti vastoin vanhemman orin käytäntöä kiinni viileän kohteliaasta teitittelystä, jonka se oli havainnut varsin hyväksi välineeksi mikäli katsoi tarvittavan enemmän välimatkaa hevosten keskisiin väleihin.
"Niin että oletteko liittymisaikeissa, ohikulkumatkalla vai ihan vain jotain muuta täällä tekemässä?" Noki pysytteli mahdollisimman kohteliaana ja hyvä käytöksisenä, mutta ei silti vaivautunut teeskentelemään mitään mitä ei ollut.

Tulenhenki

Tulenhenki hymähtää vieraan oriin kohteliaisuudelle. Entisenä niin kutsuttuna virkaveljenä se tiesi hyvin johtajien velvollisuudet, mutta nykyään se halusi jättää suuremmat muodollisuudet sikseen.
”Sopii minua sinutella, näin ”johtajien” keskeen, heh heh!” Tulenhenki naurahti ja toi siten esille menneisyytensä menestyksellisenä johtajana. Tulenhenki katseli suuntaan, mistä johtajaori oli saapunut ja havaitsi kauempana muutamat, hädin tuskin silmin nähtävän siluetin, jotka värjöttelivät jo hiljalleen laantuvassa sadekuurossa.

”Jahas, sade alkaa jo hieman laantua. Vaan saamme varautua jo seuraavaan kuuroon, tämä aika vuodesta on kuuma ja täynnä nopeasti puhkeavia ukonilmoja. Mukavasti kaikki itikat pysyvät poissa tällaisten pikku sadekuurojen myötä. Mutta tosiaan, laumaa olisin vailla. Ei sillä, että valloitusaikeissa olisin, vaikka puhtia tälläkin papparaisella vielä siihen piisaisi, heh heh! Vaan että ihan laumanjäseneksi, jos nuorelle herralle mitenkään sopii. Nimeni on muuten Tulenhenki, entinen laumanjohtaja,” Tulenhenki esittäytyi mustalle hevoselle. Kokemuksistaan Tulenhenki päätteli, ettei musta ori välttämättä ottaisi Tulenhenkeä laumaansa. Miksi ottaa laumaan vanhus, joka saattoi olla heikko? Se vain houkuttelisi petoja lauman perään. Pieni myyntipuhe olisi paikallaan, Tulenhenki päätteli.
”Äläkä sinä poika katso ikääni, vanhuksista voi kuule olla hyötyä! Ensinnäkin, jos pedot tulevat, kaikista hyödyttömin yksilö – eli minä, mahdollisesti – olisi todennäköisin uhri, ja lauman käyttökelpoiset jäsenet, tammat ja varsat olisivat turvassa,” Tulenhenki mainosti. Se tiesi vallan hyvin, että voisi yhtä hyvin vanhuuttaan houkutella petoja, mutta eihän se sitä maininnut. Miksi se sen olisi sanonut, voimia kun vielä piisasi vallan mainiosti. Jos uhreja tulisi, ei hän olisi niistä ensimmäinen. Vieras ori ei varmasti ollut mikään tyhmä. Se oli muodollinen ja etäinen, varmasti kokenut eikä mikään sähläilijä. Tulenhenki oli aikonut mainita, että tarpeen tullen häneltä voisi kysyä neuvoja lauman johtamisen kannalta, mutta oli arvellut jättää asian sikseen. Johtajaori vaikutti hyvin itsevarmalta, eikä varmaankaan vaivautuisi kysymään minkäänlaisia neuvoja, vaikka joutuisi sitten ajamaan laumansa suoraan turmioon. Ja voi olla, ettei Tulenhenki saisi paikkaa laumasta, jos vaikuttaisi liian pyrkivältä johtajan asemaan, vaikkei sitä enää tuossa iässä yritäkään.

”Eihän tuollaisen korston tarvitse vastustajia pelätä, pitäisi olla suorastaan hullu, jos vihapäissään yrittäisi kanssasi yhteen ottaa!” Tulenhenki arveli pienen voitelun olevan paikallaan. Samalla se yritti laannuttaa kuvaa siitä, että yrittäisi johtopaikalle. Joillakin johtajaoreilla kun oli tapana olla hieman vainoharhaisia muiden orien suhteen. Hän oli itse aikoinaan tavannut samankaltaisen oriin, joka oli niin mustasukkainen joka ikisestä laumalaisesta, ettei itse lauma pysynyt kasassa sitten ollenkaan. Jopa omat laumalaiset saivat kyytiä tuolta oriilta mustasukkaisuuden vimmassa, mutta Tulenhenki sai kuitenkin keploteltua pienen mutta tarkasti vartioidun lauman itselleen. Lauman jäsenet olivat huojentuneita saadessaan vähän leppeämielisemmän johtajan.

Tulenhenki viittasi suuntaan, mistä ori oli saapunut.
”Kiinnostaisi tosiaan vähän vilkaista, millainen lauma sinulla täällä on, menemmekö?” Tulenhenki piti laumaan liittymistään melkeinpä itsestäänselvyytenä. Se käveli rauhallisesti vieraan oriin ohi kohti laumaa, vaikka voisi ihan yhtä hyvin saada selkäänsä noin kylmäpäisestä eleestä.

//Kömpelöä, on kömpelöä, vettä korvassa ja mansikat nousseet päähän, *hips*!//

Nokea alkoivat jo hieman hermostuttaa toisen puheet, jotka tuntuivat toistuvasti kääntyvän johtajuuteen. Eihän tämä papparainen vain kehtaisi yrittää laumanvaltausta? Noki kuunteli silti kiltisti Tulenhengeksi itsensä esitelleen oriin juttuja. Kieltämättä toisella oli takanaan hyvät perusteet, mutta siltikin. ”Eihän tuollaisen korston tarvitse vastustajia pelätä, pitäisi olla suorastaan hullu, jos vihapäissään yrittäisi kanssasi yhteen ottaa!” Kehujen tapaiset onnistuivat kuitenkin sulattamaan nämä epäilykset ja ori vain nyökytteli ja hymähteli tyytyväisenä. Tulenhengen lähtiessä kohti laumaa oli Noki jo leppynyt niin pitkälti toisen puheenlahjojen ansiosta, että tyytyi kirimään vanhemman oriin rinnalle köpöttelemään kohti laumaa.
"Aivan aivan, mennään vain," Noki mietti miten asettelisi sanansa niin, että niiden perimmäinen idea menisi perille, mutta ettei Tulenhenki vain saisi aihetta ylimielisyyteen.
"Kuule, Tulenhenki, taidan pitää tyylistäsi. Sanotaan, että olet mukana remmissä," ori hymähti tarkastellen pääkallellaan toisen reaktiota. Samassa lauman reunalta kuului jonkun nuoren tamman kimeä ja pelästynyt hirnahdus, ilmiselvä hätähuuto.
"Puuma! Puuma hyökkää!" tamma kiljui pakokauhuisena potkien kömpelösti nyt jo Noenkin silmille esiintyneen puuman suuntaan.
"Kotka on tuo vanha tamma tuolla sivummalla, hän opastaa sinut paremmin sisälle lauman tapoihin, jos emme enää ehdi tarkemmin keskustelemaan," Noki huokaisi ja ampaisi vahvaan laukkaan korvat luimussa kohti puumaa. Peto oli nälästä ilmiselvästi riutunut ja heikko, eikä siitä olisi kovinkaan kummoista vastusta. Ori hääsi poissa tolaltaan olevan tamman sivummalle ja aloitti itse puuman häätämisen. Pari potkua puumaan keskiruumiiseen ja se olisi mennyttä kalua tai joutuisi ainakin lähtemään pakosalle. Operaatiossa tosin vierähtäisi epäilemättä hetki, koska puuma olisi hyvä hätyyttää ensin kauemmaksi laumasta.

[[ Tämä tässä, kiitokset. ]]