Liittyminen: Karhunvoima (loppunut)

[[ Latu ja hänen heposensa. :) ]]

Leppeä ja lämmin kesätuuli pyyhkäisi ohimennen helteessä tuskailevaa hevoslaumaa joka otti sen kiitollisena vastaan. Noki oli poikkeuksellisen - itseasiassa lähes ainutlaatuisen - hyvällä tuulella ja tarkkaili lauman elämänmenoa pienen mäennyppylän päältä hymynkare huulillaan. Hyväntuulisuus olisi kyllä varmasti helposti poispyyhkäistävissä, mutta siihen asti laumalaiset olivat tyytyväisiä seesteiseen elämänmenoon. Ori laskeutui hitaasti polvilleen ja piehtaroi sitten antaumuksella nousten sitten raukeana. Itseään ravistellessa Noki olisi hetken voinut vannoa haistaneensa hevosen - vieraan sellaisen - hajun, mutta tuulen kääntyessä jälleen hivenen ei asiasta voinut saada mitään takeita ja se liukui tietoisuuden perukoille. Iltapäivä oli jo pitkällä ja kallistuisi pian iltaan. Noki pohti hetken, johdattaisiko lauman yöksi syrjemmälle joen lähistöltä, jota epäilemättä myös lähistöllä kuljeskelevat pedot haluaisivat käyttää hyväkseen. Se katsoi päätöksen hyväksi ja hirnahti pitkään ja kuuluvasti saadakseen laiduntavien, vettä hitaasti virtaavasta joesta hörppivien ja siinä itseään viilentävien laumalaisten huomion.
"Siirrymme yöksi kauemmaksi joesta turvallisuussyistä," ilmoitus kirvoitti joukossa pettyneen huokaisun, joka olisi normaalisti saanut Noen raivokohtauksen partaalle. Nyt ori kuitenkin vain hymyili tiedän-paljon-paremmin-ja-enemmän-kuin-te-ikinä-tyyliin.
"Kotka, katsotko jälkijoukkojen perään?" vanha tamma nyökkäsi kiertäen lauman taakse Noen lähtiessä viemään sitä eteenpäin reippaasti askeltaen. Lauman sisäinen hierarkia näkyi matkan aikana selvästi: korkeimmalla olevat kulkivat lähes kiinni Noen hännässä kun taas hyljeksityimmät ja heikoimmat köpöttelivät Kotkan rinnalla vihoviimeisinä. Jos joku olisi katsonut vaellusta ylhäältä päin, olisi se voinut näyttää lumoavalta, mutta tosi asiassa se oli jonkin verran kaikkia rasittavaa touhua. Lauma pidettiin väkisin suhteellisen tiiviissä kasassa ja moni sai potkun tai pari ryntäisiinsä tai puremajäljen takapuoleensa.

|| Ihanaa pelata pitkästä aikaa *w* uhnam~ ||

Samainen hevoslaumaa hellivä tuuli pörrötti myös muuan orin harjaa. Lyhyet mustat jouhet tosin tuskin liikahtivatkaan, sillä tuo oli hangannut itsensä lähes kaljuksi. Siilitukaksikin voisi kutsua.
Karhunvoima höristi korviaan ja kohotti hiukan päätään sieraimet laajoina, napatakseen jokaisen ilmassa olevan viestin. Kyllä, Karhu ei ollut ollut väärässä: siellä oli kuin olikin toisia hevosia, nyt hän oli siitä aivan varma. Kokonainen lauma...
Toivonkipinä syttyi hevosen sisässä. Tuo oli vaellellut taas oman aikansa yksin, mikä ei Karhulle sopinut niin lainkaan. Mieluiten tuo tahtoisi valloittaa vanhan laumansa takaisin, muttei ollut nähnyt kavion vertaa tutuista hevosista. Tai, kunhan vain saisi edes muutaman tamman. Muutaman!
Helpommin sanottu kuin tehty, ikävä kyllä.
Päättäväisenä Karhu kuitenkin ravisti päätään, ja lähti varovaisen määrätietoisin askelin kävelemään kohti vielä kaukaista laumaa. Lyhyt häntä heilahteli, kun tukevatekoinen ruunikko askelsi ja yritti saada vihiä johtajaoriista. Sillä siitähän kaikki riippui: mikäli vastassa olisi samanlainen vanha luuska kuin miltä Karhu oli ennenkin vallan vienyt, ongelmaa ei olisi... Hyväkuntoista vertaistaan ei kuitenkaan kävisi uhmaaminen kintereet vielä toipumattomina, sen tiesi luupäisinkin hevonen. Ja oliko pahempaa kovakalloa olemassakaan kuin Karhunvoima, junttien juntti, jääräpäiden kruunaamaton kuningas?

Karhu kuuli johtajaoriin komennuksen ja mietti, oliko tuo huomattu. Ehkä toinen olikin jo huomannut vieraan, ruunikon oriin ja päättänyt pelata varman päälle? Toisaalta lauma vaikutti etenevän varsin tasaiseen tahtiin, vaikkakin sumpussa.
Voimakas hirnahdus, jolla Noki oli laumalaisiaan käskenyt, ei ainakaan kohottanut Karhun itseluottamusta. Tuo meinasi jo epäröidä, kunnes kuitenkin päätti pitää päänsä ja edes vielä tarkistaa miltä toinen näytti. Käynti muuttui hiljaiseksi matkaraviksi, ja ruohikko kahisi laotessaan vaaleiden kavioiden tieltä.

Karhu kuitenkin pysähtyi ja kohotti päänsä. Tuolle tuli tunne, että oli tehnyt itsensä ilmi, sillä hän oli valunut lähemmäksi laumaa kuin mitä oli suunnitellut ja uskonut pääsevänsä, vaikka tuulen sivupuolelta saapuikin.
'...Näkivät minut, arvasin. Eivät ne muuten noin tänne vilkuilisi."
Sekunnin mietintä, ja ori teki temppunsa -hirnahti pienesti, jääden tuijottamaan laumaa.
Ruunikko katsahti nopeasti letkan kärkeen ja tunsi mielialansa valahtavan niin pohjalle kuin se ikinä pystyisi menemään. Tuota oria hän ei ikinä pystyisi päihittämään, ja katui jo nyt sitä että oli ilmoittanut itsestään. Musta, vaikuttava, vahva. Joka ei varmasti pitänyt vierailijasta, mikäli Karhu oikein aavisteli.

Johtajaori oli juuri keskittynyt pukittamaan kevyesti ja antamaan pienen potkun aivan sen peräpäässä kiinni kaahottavalla nuorelle orille, kun Karhunvoima huomattiin ensimmäisen kerran. Untuvikko päästi kimeän kiljahduksen ja kavahti taaksepäin nousten takajalkojensa varaan ja luimien selvästikin uhmaten Nokea. Noki ei tietenkään jättänyt haastetta väliin, vaikkei ori luultavasti sitä aivan kirjaimellisesti tarkoittanutkaan vaan toimi vaistojensa varassa. Hampaat esillä ja hetkeäkään epäröimättä Noki pukitti uudestaan, nyt tositarkoituksella ja sen onnistui jopa virnistää hiukan toisen takakavion upotessa nuorukaisen lapaan.
"Johtaja! Metikössä on joku!" heleä tammanääni huudahti jostain joukon keskipaikkeilta, mutta samassa kuului jo hirnahdus joka antoi tarkempaa tietoa sen jonkun olinpaikasta. Noen korvat eivät olleet enää yhtä tiukasti kiinni niskassa kuin aikaisemmin, mutta silti uhkaavasti takakenossa. Ori ei sanonut hetkeen mitään, vaan tyytyi tarkastelemaan toista oria. Kieltämättä ruunikko oli varsin massiivinen ja uhkaava ilmestys, mutta Noen kokoiselle orille se ei ollut paljoakaan sen kummempi kuin kukaan muukaan.

"Iltaa. Milläköhän asialla mahdatte olla?" Noki kysyi viileän kohteliaasti, tunnustellen tilannetta. Joka ikinen laumalainen seurasi korvat hörössä tilanteen kulkemista ja Noen olisi tehnyt mieli ojentaa hieman laumaansa moisesta käytöksestä, mutta antoi sitten asian olla. Kotka pujahti vikkelästi Noen vierelle jääden siihen kuin hiljaisena varjona. Oria asia ei haitannut: Kotka oli mainio neuvottelija, jos sellaista tarvittaisiin, eikä tamma muutenkaan ollut häpeä laumalle millään lailla, päinvastoin.

Karhunmieli pidätti henkeään kun musta kääntyi katsomaan tuota. Toisen orin katseessa oli jotakin, mistä Karhu ei pitänyt. Ehkä johtaja alenkatsoi ruunikkoa muukalaista, ja siitä kyseinen ei pitänyt. Tuskin kukaan pitikään, ja siksi pähkinänruskeat silmät katsoivat hiukan uhmakkaasti takaisin, vaikka orin olemuksessa oli myöskin hippusen verran jännitystä.

Musta ei kuitenkaan tehnyt mitään, paitsi esitti kysymyksensä. Karhu kallisti pienesti päätään ja vaihtoi ilmeekseen sen tutun hymynkareen, ei ilkeän muttei kiltinkään, määrätietoisen.
Hetken jykevä mietti vastaustaan, tuumi ja pohdiskeli, mitä olisi viisainta vastata. Ei ainakaan rehellisesti, 'tulin tässä vain tsekkaamaan voisinko viedä tammasi' ei EHKÄ olisi se älykkäin vaihtoehto.
Mutta mitä Karhu siis voisikaan sanoa? Ori ei ollut tyhmä. Tuo laski yhteen yksi plus yksi ja tiesi kyllä, mikä olisi omalle edulle parasta, vaikkakaan se ei ehkä olisi mieluisin vaihtoehto.

"Tulin liittyäkseni joukkoonne,"
Karhu sanoi kuuluvasti, kääntämättä katsettaan pois johtajaoriista. Tuo piti tieten tahtoen pienen tauon, nauttien siitä että vaikkei Noen lisäksi ketään muuta tuijottanutkaan, hämmensi lauseensa silti varmasti muita. Loppujen lopuksi se, että aikuinen ori tuli ja ilmoitti noin vain tahtovansa mukaan toisen oriin laumaan, ei ollut ehkä niin jokapäiväistä. Siksi Karhu päättikin selittää tekoaan.
" Tarvitsen turvaa, olen tullut hyökätyksi enkä pärjää yksin." Kuin vakuudeksi sanoilleen Karhu nosteli takajalkojaan.

Oli totta että oriin kimppuun olivat kojootit hyökänneet muutama viikko sitten, ja tuon takajalat eivät olleet vielä parhaimmassa mahdollisessa kunnossa, olivathan likaiset hampaat kintereitään arpeuttaneet. Se taasen oli enemmän tai vähemmän palturia että Karhu sydämestään tahtoisi laumaan liittyä, tai ettei se ainakaan ensisijainen ajatus ollut porukan nähdessään. Tilanteen tuulet kuitenkin muuttuivat, sillä ruunikko haistoi tuhannet uudet tilaisuudet mikäli vain pääsisi laumaan mukaan. Yksi niistä oli juuri se, ettei tuon tarvitsisi vaeltaa yksin -Karhu on sosiaalinen hevonen, ja viikkoihin tuo ei ollut nähnyt ainuttakaan toista kaviokasta.
Toki muitakin mahdollisuuksia hän havitteli, mutta kun tällä hetkellä suurin haasteensa oli laumaan pääseminen, niiden ajattelemiselle ei jäänyt sijaa.
Karhu otti muutaman askeleen lähemmäksi, katsellen yhä kysyvästi ja ovelasti toista. Ei käynyt kieltäminen, etteikö oria edes pikkuisen hirvittänyt odottaa siinä mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta tuon ego ei sallinut pelon näyttämisen siinä tilanteessa. Tuolla oli kutina, itsevarmuus oli se mitä hän tarvitsisi juuri sillä hetkellä mustan orin edessä.

Noki huomasi toisen mietteliäisyyden ennen vastaamistaan, mutta ei ehtinyt kiinnittämään siihen huomiota kun sen takana töllistelevässä laumassa ottivat pari nuorta oria yhteen kiljahdusten säestämänä.
"Haluaako joku todellakin noin kovin tulla erotetuksi laumasta?" ori ärähti ja kahakka oli yhtä nopeasti ohitse kuin oli syntynytkin. Vieraan oriin puhuessa keskittyi Noen huomio automaattisesti siihen. Vai halusi toinen liittyä laumaan. Pikaisesti nopeasti pimenevälle taivaalle vilkaisten Noki päätti että lauma voisi samalla jatkaa matkaa.
"Kotka, johdata nämä sille tasangolle mistä lähdimme toissapäivänä," Noki ohjeisti ja käänsi sitten katseensa vieraan oriin puoleen.
"Tule," kävi lyhyt käsky jonka aikana Noki lähti kiertämään lauman taakse pysähtyen sinne. Kotkan lähtiessä johtamaan rivakasti etenevää laumaa jätti Noki parinkymmenen metrin välin viimeisenä kulkeviin laumalaisiin ja puhui vasta sitten kääntäen katseensa oikein kunnolla ruunikkoon.
"Kuka olet ja mistä tulet?" Noki esitti kysymyksensä ja mulkaisi varoittavasti ilmeisesti salakuunteluaikeissa olevaa, muusta joukosta jälkeen jättäytynyttä tammaa, joka kiri muut nopeasti kiinni varoituksen saatuaan. Myös muut hieman jäljessä kulkevat ottivat neuvosta vaarin ja kipittivät kuuliaisesti muun joukon perässä. Noki pystyi melkein kuulemaan laumalaisten supinat uudesta laumaanpyrkijästä, joka nyt kipitteli johtajan vierellä haastateltavana.

Ruunikko ori seisoi paikallaan, ja antoi sen pienen hetken minä musta antoi johtajatammalle käskynsä, katseensa hiukan vaeltaa laumassa. Se oli suuri, täynnä monenkirjavia hevosia, nuoria ja vanhoja, tammoja ja oreja, yksivärisiä, suurimerkkisiä ja kirjavia... Karhunmielen oli pakko myöntää että tuo oli vaikuttunut. Tässä joukossa oli pakko olla jotakin erikoista kun kerta houkutteli niin paljon osallisia, olkoot sitten se erikoisuus vaikka sitäkin että suuremmassa joukossa on turvallisempaa. Ori oli sen suhteen loppujen lopuksi ihan tyytyväinen, ettei joutunut enään itse pitämään vahtia päivät pitkät, vaan pystyi luottamaan siihen että aina joku laumasta huomaisi lähestyvän vaaran.

Kun musta antoi laumalle käskyn liikkua, ei Karhunvoima tiennyt vielä mitä tehdä. Toisen kysymyksen kohdalla ori kuitenkin päätti lähteä kipsuttelemaan perään, ja tuo lähtikin ravaamaan johtajaa kohti, hidastaen pian kuitenkin käyntiin.
Kaksi oria kävelivät vierekkäin. Hassua kyllä, vaikka Karhu oli sen muutaman sentin vierellään kävelevää mustangia suurempi, tunsi tuo olonsa kovin pieneksi siinä kuulusteltavana ollessaan. Ruunikko kuitenkin askelsi niin tomerasti kuin kipeine kintereineen pystyi, korviaan tosin silti hiukan epävarmasti käännellen. Tuo ei tahtonut möläyttää mitään typerää.
"Karhunvoimaksi minua kutsuvat."
Sen ori ainakin pystyi sanomaan. Toiseen kysymykseen tuo mietti jälleen hetken vastausta. Niin, mistä tuo tulikaan? Tuo oli vaeltanut viimeisen kuukauden ajan, mutta sitä ennen?

"Synnyin vuorien juurella, mutta laumaani pidin mieluiten Ison virran lähettyvillä. Sen jälkeen olen lähinnä kiertänyt kaikkialla, vaikkakaan suolle en ole uskaltautunut."
Ori oli tyytyväinen vastaukseensa. Tuo ei ollut valehdellut, mutta ei kertonut liikoja.

Ori kuunteli aluksi hyvinkin uteliaana Karhunvoimaksi itsensä esitelleen juttuja. Isosta Virrasta mainittaessa Noen muistissa liikahti jotain. Jokin aika sitten lauman lähettyvillä - joskus vähän turhankin lähellä - oli laiduntanut joku pienehkö lauma. Muutama laumalainen oli jopa vaihtanut laumaa moisen ahdistelun ansiosta, mutta jokin aika sitten lauma oli kadonnut kuin yhdessä yössä ja tuhka tuuleen. Lie vaikka olisi johtunut juuri tämän Karhunvoiman siirtymisestä pois lauman johdosta. Noki kyräili hiljaisen kaunaisena Karhunvoiman suuntaan, mutta päätti sitten antaa menneiden olla. Oriista voisi kuitenkin tulla ihan kelpo laumalainen ja hyvä lisä niin kokonsa kuin lihasvoimansakin puolesta. Noki tyytyi vain hymähtämään osoittaakseen että oli sisäistänyt kerrotun.

Ori vaipui puolivahingossa mietteisiinsä ja antoi matkan jatkua hiljaisena pitäen naamallaan torjuvan ilmeen ilmaistakseen ettei nyt kannattaisi kysellä mitään. Lauma saapui Noen mainitsemalle niitylle ja Kotka ilmoitti etupäästä että yö vietettäisiin täällä. Hevoset hajaantuivat pieniksi joukkioiksi keskinäisten suhteidensa perusteella ja asettuivat sitten laiduntamaan. Kaikki olivat kuitenkin liian uteliaita uuden hevosen suhteen jotta olisivat kyenneet nukkumiseen.

"Hyvä on. Olet mukana," Noki virnisti kuivakasti ja loi sitten arvioivan silmäyksen Karhunvoimaan. "Varoituksen sana kuitenkin, ystäväiseni. Älä rupea liian tuttavalliseksi tämän pienen juttuhetken ansiosta, ja niele ylpeytesi silloin kun se on paikallaan. Nyt voit vapaasti tutustua laumaan minun puolestani, mutta en pidä rähinöitsijöistä. Kuten olet varmasti jo tajunnutkin, olemme tämän yön täällä ja luultavasti siirrymme aamulla takaisin joelle mikäli päivä alkaa näyttää turhan kuumalta."

[[ Hyvä, tämä oli tässä. :) ]]