Metsä vastaa kun sinne huudetaan. (loppunut/keskeytynyt)

//Sussu med Petolintu : ) Ja anteeksi huono otsikko, en keksinyt parempaa ^^'\\

Harmahtavat kaviot painuivat metsän pehmeään maahan, jättäen jälkeensä puolikaaren tapaiset jäljet. Auringon lämpimät säteet yrittivät sitkeästi tunkea tiheän oksiston läpi. Eriväriset silmät vilkaisivat kohti isoa sinistä, mutta ainut mitä yläpuolelta pysyi näkemään, oli vain vihreän sävyisiä oksia. Viileä tuuli oli onnistunut löytämään tiensä metsään ja sai lyhyimpien puiden päät ja oksat heilumaan. Tummansävyinen hevonen kuunteli suklaanruskeat korvat tarkkana ympärillä kuuluvia ääniä, sillä se ei halunnut joutua puuman tai jonkun muun isomman petoeläimen kulkureitille. Tokihan Jääprinssi pystyisi karistamaan hitaat petoeläimet kannoiltaan, mutta hän ei ollutkaan aukealla vaan pimeässä metsässä, jossa se ei osannut suunnistaa. Lisäksi nopeaan vauhtiin kiihdyttäminen olisi suuri riski maan ollessa liukas ja pehmeä. Jalkahan siinä vielä taittuisi jos harhaan astuisi. Ja jalan taittaminen ei kuulostanut oripojan korviin houkuttelevalta, ei sitten ollenkaan.

Se huiskaisi mustalla pitkällä hännällään sivuilleen ja vetäisi metsäistä happea keuhkoihinsa. Orin pää oli hieman aiempaa korkeammalla, silmät vilkuillen sivuille. Jääprinssi ei pitänyt pimeistä paikoista juurikaan, mutta se oli tahtonut nähdä mitä metsä sulki sisälleen. Ja tähänastisen tutkimuksen perusteella: ei yhtikäs mitään mielenkiintoista. Lyhyehköt mutta lihaksikkaat jalat pitivät yllä tasaista ja rauhallista vauhtia. Sillä ei ollut kiire minnekkään, mutta metsästä pois pääseminen tuikki sen mielessä kirkkaana.

Jääprinssi oli kerennyt kävellä hetken kun sen silmät erottivat tiheän pusikon takaa kirkasta valoa. Se hörähti ihmeissään ja kiihdytti varovaiseen raviin häntä korkealla liehuen. Ori ravasi pusikon läpi ja hirnahti ihastuneena. Se oli saapunut pienelle aukealla, jonne auringon lämmin valoa pääsi. Värikkäät kukat koristivat maaperää ja lintujen laulu kuului kirkkaana sen mielessä. Jääprinssi hirnahti iloisena ja ponkaisi laukkaan. Harmaat kaviot rummuttivat aukiota mielissään nopeasta vauhdista. Pian se pysähtyi keskelle aukeaa ja nosti päänsä kohti isoa kirkasta ja sulki silmänsä hengittäen rauhallisesti. Pehmeä tuulenvire liehutteli sen tummia jouhia ja pitkästä aikaa ori tunsi olonsa taas kotoisaksi.

//Ja aloitukseni ovat aina aika mahtavia, pahoittelen.\\

Matalimpien metsikön joukossa olevien puiden oksat iskeytyivät päin hienopiirteisiä kasvoja. Petolintu väisteli päällään oksia parhaansa mukaan, mutta silti ne tuntuivat aina iskevän jostain suunnasta. Lihaksikkaat ja terveet jalat kuljettivat tammaa eteenpäin hiljaisessa, ankeassa metsikössä, joka ei pahemmin ollut tuon kirjavan mieleen. Neito pysähtyi hetkeksi, kohotti päänsä ilmaan ja katseli ympäristöä ruskeilla silmillään. Tuo oli kuulevinaan jostain joko hevosen tai jonkun muun kavioeläimen kopinaa, mutta ääni loittoni yhtä nopeasti, kuin Petolintu oli sen havainnutkin. Mielenosoitukseksi tamma heilautti päätään, jääden seisomaan vielä hetkeksi paikalleen. Ei kukaan ehkä sittenkin ilmestyisi metsiköstä valmiina juttelemaan turhanpäiväisiä?

Ei, ketään ei näkynyt. Ei, ketään ei kuulunut. Enää. Petolintu tuhahti neitimäisen paheksuvasti, jatkaen matkaansa nyt hitaammassa ravissa, josko oksien väisteleminen onnistuisi. Tamman askeleet johdattivat sitä läpi metsikön pitkinä ja kevyinä, joustavan pehmeinä ja kauniina nähtävänä. Oli suorastaan harmillista, ettei kukaan ollut katselemassa neitosta sinä hetkenä, jos hämärästä metsästä nyt jotain kunnolla olisi erottanut. Petolintu kohdisti katsensa taivaisiin, tavoittaen katseellaan vain eripaksuisia oksia, jotka peittivät kauniin sinisen taivaan, heijastuen vain vaikeasti tamman ruskeista silmistä. Tuo huiskautti häntäänsä turhautuneena, nostaen täysin rauhallisen, selvästi hallitun laukan, joka muistutti enemmänkin tanssimista kuin metsikössä eteenpäin rynnimistä. Ballerinan tavoin tuo alkoi pikkuhiljaa tavoittaa huomaamattaan samaista aukiota, millä laukkasi jo ihan toinen hevonen.

Petolinnun hiljentäessä puun taakse, ei se voinut olla hetken kuuntelematta luontoa. Jokin kuitenkin pilasi. Se sama kopina, joka tuntui nyt kuuluvan yhä lähempää. Kirjava painoi korvat niskaansa, katsellen ympäristöä aavistuksen hermostuneena. Oliko se sekoamassa, vai oliko täällä oikeasti jotain? Tamma ei olisi toivonut nyt mitään enempää kuin omaa rauhaa luonnon kesken, mutta tänne oli ilmeisesti eksynyt joku Johtajan laumasta. 'Laumattomia täällä tuskin hirveästi näkee, kun Johtaja tulee heti nenä pystyssä irvistelemään ja uhkailemaan', Petolintu mietiskeli, virnistäen ajatuksilleen. Tamma jäi hetkeksi tarkkailemaan metsän varjoista, jospa hän pian kohtaisi katseellaan jonkun, tai edes jotain. Aukio näytti hiljaiselta, kunnes suklaanruskeat silmät saavuttivat hetken odottamisen jälkeen orin; jotain ruskeaa, jotain nopeaa. Joku, joka laukkaa. 'Hienoa, Petolintu.'

Neitimäisesti tepsutellen tuo astui ulos piilostaan, kohdistaen kirkkaiden silmiensä katseen toiseen. 'Olen mahtanut nähdä hänet joskus ennenkin lauman joukossa, tai jotain', tamma hymähti, nyökäten pienesti päällään täysin omissa ajatuksissaan. Tuo katsahti oria päästä kavioihin, silmäillen vielä hiukan ympäristöä. Muita ei näkynyt, joten olo oli hiukan levoton. Kai kirjava oli sittenkin sopeutumassa laumansa elämään, mutta aina parempi niin. Ihan heti Petolintu ei ollut aikeissa erota. "Hei, sinä.. !"

// älä sinä anteeksi pyytele, hyvähän otsikko on eikä aloituksessa mitään vikaa! :D //

//Sussuu, anteeksi kun jouduit odottelemaan! ^^'\\

Tuuli siveli pehmeästi Jääprinssin jouhia, mikä sai oriin huokaisemaan syvään. Se olisi voinut kuvitella olevansa taivaassa, jos lintujen viserrystä ei olisi kuulunut taustalla. Mustat sieraimet värähtelivät sen vetäessä raikasta metsäilmaa keuhkoihinsa. Aurinko lämmitti kivasti tummaa karvaa ja oriin ajatuksen laukkasivat kesään. Se ei malttanut odottaa uutta ja maukasta vihertävää ruohoa, jota se pääsisi syömään. Orii vetäisi ilmaa uudestaan keuhkoihinsa ja sen eriväriset silmät rävähtivät auki.
"Hei, sinä.. !", ääni kuului metsän ja niityn rajalta. Ääni kuului varmasti tammalle, sillä se oli liian korkea oriin ääneksi ja liian aikuismainen varsan ääneksi.

Jääprinssi kallisti päätään sivummalle, muttei liikuttanut kehoaan senttiäkään. Sen sininen silmä tavoitti vaaleanvärisen hevosen, joka tapitti oria ruskeilla silmillä.
Tamma, ei siis huolta. Toivottavasti, Jääprinssi ajatteli ja käänsi päänsä kunnolla toista hevosta kohti. Se oli nähnyt toisen aikaisemmin – tamma varmaan kuuluisi samaan laumaan. Johtaja kun pysäyttäisi kaikki ohikulkijat. Mielikuva sai hevosen silmät tuikkimaan kunnioituksesta. Se oli onnellinen ja tyytyväinen, että oli päässyt juuri tuon oriin laumaan.

Sitten ori muisti tamman puhutelleen sitä. Jääprinssi potkaisi itseään sisäisesti, koska ei ollut vastannut toiselle heti ensikättelyssä.
”Hei”, Jääprinssi sanoi kohteliaasti, kääntäen viimein koko ruumiinsa tammaa kohden, jättäen sen kuitenkin pienesti viistoon. Se ei tahtonut näyttää uhkaavalta, joten orii laski päätään hieman alemmas kohottaen suupieliään. Tamma oli kyllä varsin nätti – kauniskin. Sen mielenkiintoinen väritys sai oriin tutkailemaan toista hieman tarkemmin. Harja ja häntä olivat eriväriset kuten oriin silmätkin. Arpiakin Jääprinssin silmät rekisteröivät, joista se päätteli tamman kokeneen kovia tai selviytymistaidot olivat hallussa. Kokemus oli hyvä plussa, jota viisivuotiaalle oripojallekkin oli kertynyt – ei kuitenkaan tarpeeksi.

Tamma katseli taukoamatta tuota vierasta. Petolintu hymähti itsekseen. Hänellä oli pieni muistikuva toisesta - nimeä ei kuitenkaan tullut mieleen, joten ehkä tamma oli vain nähnyt hänet muun lauman seassa, joidenkin oripoikien keskuudessa? Kirjava höristi pehmeästi korviaan, antaen katseensa vaeltaa toisessa päästä kavioihin. Hetkeen tamma ei sanonut mitään, katseli vain toista ruskeilla silmillään hiljaisuuden vallassa. Toinen ei ollut hassumman näköinen, kaiketi ihan komean puoleinen Petolinnun silmissä. Toisen silmät olivat siniset, suorastaan jäätävät väriltään. Kirjava naurahti keveästi, katsahtaen nopeasti ympäristöön. Ketään tai mitään ei näkynyt, he olivat kaksin. Vain pitkään jatkuvaa luontoa, missähän laumakin oli? Itse asiassa tamma oli poikennut siitä vähän matkan päähän saadakseen rauhaa, mutta muut tuskin olivat kovin kaukana. Ajatuksistaan havahtuen astui tamma hyvin varovaisen askeleen verran lähemmäs toista, seuraten kiiluvilla silmillään toisen reaktiota.

Hei. Sana kuului kohteliaana ja kaiketi ystävälliseltä. Petolintu höristi jälleen pienesti korviaan, yrittäen muistella toisen nimeä. Ei, se ei muistunut kirjavan mieleen, jolloin tamma olikin puraista itseään huulesta - ja kipeästi. "Saanen tiedustella herran nimeä?" kysäisi tamma pientä flirttiä äänessään. Tuon turvalle levisi sille ominainen viettelevä hymy. Toinen oli suurinpiirtein samankokoinen Petolinnun kanssa, ei paljoa pienempi - muttei varmasti suurempikaan. Pieni tuuli leikitteli tamman harjassa, antaen sen värähdellä ilmavirran mukana. Tamma ummisti hiukan silmiään, sulkematta niitä silti kokonaan. Tuo hengitti syvään raikasta ilmaa, aina keuhkot pullolleen. Olo oli erittäin raikas, mutta uusi elämä lauman kanssa oli silti väsyttänyt hiukan Petolinnun mieltä, joten väsyneisyys saattoi näkyä pieninä määrinä sen silmissä, vain pienen pienenä pilkkuna silmäkulmassa. Tamma kurotteli hiukan päällään kohti taivasta, silmäillen yhä odottaen toista. Tuo valpastui hiukan kuullessaan rasahduksen metsiköstä, mutta antoi asian olla huomatessaan pikkulinnun, joka liihotti hänen nenänsä edestä nopealla tahdilla. Ei petoa, ei ongelmaa.

Petolintu ravisti hiukan ruskeaa harjaansa, jolloin otsaharja asettui hiukan haitallisesti silmien tielle. Kevyt ilmavirta kuitenkin kuljetti jouhet sivuun, jolloin tamma itse ei joutunut taistelemaan harjansa kanssa. "Nimeni on Petolintu", tamma hymähti hetken kuluttua, yhä hiukan leveämmin hymyillen. Kirjava päätyi lepuuttamaan hiukan vasenta takajalkaansa, seisoen näinollen paino vain kolmella jalallaan. Silti tuo oli kokoajan valmiina lähtemään pakoon, jos jokin sitä vaatisi. Tamma mietiskeli lähinnä petoja, joita tummasta metsiköstä voisi löytyä ihan riittävästi. Jo asiaa ajatellessaan kääntyivät Petolinnun korvat hiukan taaksepäin.

[ sori sukka ja pituus, oon sairas mut aattelin etten viitti enempää vastausta pitkittää. ]

//Eipä tuo haittaa koska sairaana olet, eikä aina tarvitse romaaninmittaista kirjottaa :-)\\

Ori katseli lähestyvää tammaa mielenkiintoisena. Sen pienessä päässä ei välähtänyt ajatustakaan seksuaalisuuden puolelle – Jääprinssi oli mielissään saadessaan juttuseuraa pitkästä aikaa. Tamma oli lähellä sen omaa kokoluokkaa, mikä häiritsi toista hieman. Se oli kateellinen kookkaalle Johtajalle, joka oli monta monituista senttiä sitä korkeampi. Kookkaat oriit antaisivat varmasti vaikuttavan kuvan kun taas pienehkö oriinrääpäle tuskin hetkautti täysverisimpiä tammoja pätkääkään. Eikä se suuressa osin edes haitannut Jääprinssiä, sillä mielummin se vietti aikaa taka-alalla jutellen kuin paimentaisi omaa laumaansa pedoilta ja tunkeilevilta oreilta. Kuitenkin pieni osa hevosen aivoista haaveili omasta laumasta, jota se puolustaisi hengellään. Ajatus oli kuitenkin kutistunut kun kuivuus oli vienyt sen kotilauman ja häätänyt oriin kauas pois rakkailta syntysijoilta. Katkeruus oli painaa Jääprinssin korvat lähes mustaa harjasta vasten, kunnes orii heräsi omasta maailmastaan ja muisti saaneensa seuraa.

"Saanen tiedustella herran nimeä?" , tamman ääni kaikui ruskeisiin korviin flirtinsävy pilkottaen äänen takana. Jääprinssi kallisti päätään pienesti sivulle tutkaillen tamman hymyä. Toinen näytti olevan flirttailevaa sorttia – viehättävääkin jossain määrin. Sama tuuli, joka oli kaapannut tamman harjaksen, leikitteli nyt oriin pitkillä mustilla jouhilla sekoittaen ne. Toisen nelijalkaisen tuoksu sekoittui metsään tuulen tuodessa sen oriin sieraimiin. Hetken se haisteli tamman omatuoksua ja metsää, kunnes se hoksasi tärkeän seikan. Tamma kuului samaan laumaan kuin sekin, sillä Jääprinssi pystyi haistamaan vienosti saman tuoksun joka leijaili hänessä ja muillakin laumalaisilla. Rasahdus, mikä sai Jääprinssin valpastumaan salamana. Se tarkasteli toisen reaktiota – tammakin oli valpastunut. Helpottunut huokaisu karkasi oriin suusta kun pikkulintu lennähti tamman ohi. Rasahdus sai oriin ajattelemaan viisaammin. He olivat aukealla, mikä oli helppo paikka ketterille saalistajille, sillä ne pystyivät tarkkailemaan kaksikkoa puun ja pensaiden suojista. Ajatus sai oriin valpastumaan – kohottamaan pään korkeammalle ja elegantit korvat liikkumaan aktiivisesti puolelta toiselle kuunnellen metsän ääniä.

Jääprinssi vilkaisi tammaa, joka oli juuri ravistanut ruskeahkoa harjaansa otsatukan ottaessa paikkansa silmien edestä. Kuin tilauksesta tuuli heilautti harjaksen pois ruskeiden silmien edestä, jotka orii pystyi taas näkemään.
"Nimeni on Petolintu", tamma sanoi leveämmin hymyillen. Jääprinssi rentoutui lopullisesti ja naurahti matalasti ilahtuneena. Petolinnun ottaessa rennomman asennon, ori teki samoin ja nojasi itsekkin kolmeen jalkaansa korvien kuitenkin tarkkaillen valppaina ääniä.
”Petolintu”, orii lausui kohteliaasti – ”voit kutsua minua Jääprinssiksi.” Jääprinssi sanoi hymyillen itsekkin. Ori uskoi että se tulisi toimeen Petolinnun kanssa hyvin, tai ainakin toivoi syvästi.
”Ilo tavata”, Jääprinssi lisäsi ja hörähti pehmeästi.

//Pahottelen mahdollisia kirjotusvirheitä ^^'\\

Petolintu antoi katseensa yhä kiertää toisessa, kuin ei olisi muka jo painanut mieleensä tarkasti toisen parhaat tuntomerkit - jäänsiniset silmät, väritys ja haju, joka oli käynyt tammalle tutuksi jo muutaman metrin päästä. Kovin lähelle toista Petolintu ei viitsinyt ängetä, koska pelkäsi toisen suhtautuvan häneen varautuneesti. Riitaa Petolintu ei ollut aikeissa haastaa, vaikka naisellisuudestaan johtuen saattoikin kylmäpäisyydestään huolimatta heittäytyä yllättäen hyvin tempperamenttiseksi. Kirjava kohotti päänsä kohti taivasta, puhaltaen sieraimistaan lämmintä ilmaa kohti toista. Pieni hymy koristi vaaleita suupieliä, kun tamma vain hymähti vaimeasti ja heilautti keveän oloisesti valkeaa häntäänsä.

"Ilo on minun puolellani", totesi tamma vain hiukan flirttaavaan sävyyn, kun toinen esitteli itsensä Jääprinssiksi, meinaten jo antaa hiljaisuuden laskeutua näiden kahden hevosen ylle. Petolintu huiskautti hännällään ilmaa vielä pariin kertaan hänen takapäätään härnäävien ötököiden takia, heilauttaen myös päätään nopealla liikkeellä hiukan vasemmalle, ja sitten takaisin eteen. Tamma nykäisi päätään alaspäin, kuopaisten maata oikealla etukaviollaan. Tuo hengitti keuhkonsa pullolleen kesäistä ilmaa, tyhjentäen tasaiseen tahtiin keuhkoonsa ja toistaen tätä aina uudestaan ja uudestaan. Petolintu venytti kaulaansa vielä hiukan, antaen päänsä valua polviensa tasolle. Tamma nuuhkaisi innokkaasti maan vihreyttä, höristäen pehmeästi korviaan. Tuo hörähti vaimeasti, kohottaen katsettaan jälleen Jääprinssin suuntaan, antaen pienen hymyn lipua jälleen huulilleen.

"Olen tainnut nähdä sinut ennenkin, ellen sitten ihan oikein muista, herra Jääprinssi", tamma naurahti sointuvasti, huiskauttaen hännällään ilmaa leppoisasti. "Oletko kuulunut jo kauankin Johtajan laumaan?" kysäisi tuo melkein heti perään silkasta uteliaisuudesta, puhjeten kikattamaan neitimäisesti, kuulostamatta silti lapselliselta taikka ärsyttävältä. "En oikein jaksa uskoa, että täällä tulisin hirveästi laumattomia tapaamaan. Minutkin Johtaja näytti huomaavan heti hänen alueelleen astuessaan. Oli muuten oikein lämmin vastaanotto", Petolintu virnisti, heilauttaen päätään ötököiden takia. Tumman suklaan värinen otsaharja valui verhoksi kirkkaille silmille, kun neito katseli ympäristöä uteliaisuudesta vähän väliä pörähdellen. Kaikki tuntui niin oudolta ja ihmeelliseltä, kun paikkaan ei ollut kunnolla tutustunut. Metsän hiljaisuus kiehtoi kirjavaa, ja yritti saada sen mielikuvituksen valloilleen. Toistaiseksi neito yritti pysyä kuitenkin nykyhetkessä, eikä ollut suunnitteilla vaipua komeassa seurassa omiin ajatuksiinsa.

"Mites olet täällä viihtynyt?" tamma aloitti jälleen, jottei uusi hiljaisuus laskeutuisi heidän välilleen. Utelias katse kääntyi jälleen Jääprinssin puoleen, sillä kirjavaa ihme kyllä todella kiinnosti, mitä toiset mahtoivat olla mieltä Johtajan laumasta. Oli siinäkin orilla nimi. Toista ajatellessaan Petolintu irvisti ajatuksissaan, nyökäten kerran vasemmalle - kuin viskatakseen tumman hahmon kuvan mielestään. Häntä ei erityisesti innostanut ajatella toisen aavistuksen uhkaavaa käytöstä ja kylmiä puheita siitä, että häntä olisi toteltava - Petolintu ei ollut tapaamisella itse kokenut käytöstään ärsyttäväksi, vaikka halusikin hiukan testailla uutta johtajaansa. Itsekseen hymyillen tuo kohotti hiukan päätään, katsahtaen vielä kerran ympärilleen petojen varalta.

/Anteeksi kesto, taas kerran. On ollut hieman kiireitä tuon rippijuhlan takia ^^'/

Jääprinssi alkoi eriväristen silmiensä tutkia tamman väritystä. Eipä se ollut eläessään nähnyt noin mielenkiintoisen ja varsin mukavan värityksen omaavaa tammaa. Orii oli salaisesti haaveillut omaavansa itsekkin kauniin värityksen – jonkin harvinaisen ja kauniin. Lumenvalkea oli oripojan mielestä todella nätti, jonka takia se usein tutkiskelikin jaloissaan olevia valkoisia kohtia. ’Puhdas ja viaton’, Jääprinssi ajattelin ja hymähti itselleen.

Se oli saanut Petolinnusta mukavan ensivaikutelman, ja lämmin hymy kohosi sen orin huulille tamman hörähtäessä. Orii tapitti hetken toisen ruskeisiin silmiin ja laski päätään hieman alemmas. Ruskeat korvat osoittivat enteenpäin, mikä osoitti Jääprinssin uteliaisuudesta. Petolinnulla oli nätit silmät – ainakin Jääprinssin mielestä.
"Olen tainnut nähdä sinut ennenkin, ellen sitten ihan oikein muista, herra Jääprinssi", tamman äänessä kuului naurahdus.
"Oletko kuulunut jo kauankin Johtajan laumaan?" Kikatus sai oriinkin naurahtamaan. Petolinnun kikatus oli varsin mielenkiintoista kuultavaa. Jääprinssi kohotti päätään hieman ja vilkaisi sivulleen.
”Voi olla, sinäkin näytät todella tutulta”, se vastasi siirtäen katseensa takaisin tammaan. Todellakin. Petolintu näytti sen mielestä todella tutulta, muttei muistanut koskaan aikaisemmin jutelleensa toiselle. Johtaja oli antanut selvän määräyksen – ruma haava takapuolessa ei houkutellut Jääprinssiä sitten yhtään.
”Jonkin aikaa, sanotaan, etten ole ihan uusikaan”, orii vastasi heilauttaen tuuheaa häntäänsä. Lämmin ilma oli saanut kärpäsiä aktiivisiksi ja ne olivat aloittaneet oriin kylkien kiusauksen. Se heilautti häntäänsä uudestaan, saaden kärpäsiä häädetyksi. Ne olivat kuitenkin sitkeitä ja laskeutuivat yhä uudestaan härnäämään sen ruskeaa karvaa.

"En oikein jaksa uskoa, että täällä tulisin hirveästi laumattomia tapaamaan. Minutkin Johtaja näytti huomaavan heti hänen alueelleen astuessaan. Oli muuten oikein lämmin vastaanotto", orii tuhahti kuullessaan tamman sanat. Sen mieleen tulivat kuvat suuresta mustasta oriista, joka oli sen edessä uhkaavana. Johtajalla oli asennetta – kovuutta jota täytyi ihailla. Kuitenkin se näytti menevän ylikin jossain määrin.
”Jep, toisaalta olen erittäin iloinen että Johtaja löysi minut. Erämaassa seikkailu alkaa käydä mielen päälle jos sitä harrastaa pitkäänkin. Varsinkin kun satun olemaan sosiaalista sorttia”, sanat ryöppysivät Jääprinssin suusta vauhdilla. Oli erittäin virkistävää puhua suunsa puhtaaksi – sitä se ei olisi voinut kuvitella tekevänsä Johtajan edessä. Ajatus sai kylmyyden kulkemaan pitkin hevosen voimakasta selkärankaa. Orii seurasi tamman tummahkon suklaanvärisen etuharjan liikkeitä ja taas kerran ne katkaisivat katsekontaktin. Se siirsi painoaan toiselle takajalalle huiskauttaen samalla häntäänsä äkäisesti. Nuo ärsyttävät kärpäset alkoivat käydä hermoille. Jääprinssi kiitti luojaansa siitä, ettei paarma ollut löytänyt tietään sen luokse. Ikäväntuntuista nipistystä tässä vähiten kaivattiin.

"Mites olet täällä viihtynyt?" Toisen uteliaisuus sai oriin suupielet kääntymään valloittavaan hymyyn. Tamma näytti haluavan puhua, mikä sopi sille oikein hyvin!
”Hyvinhän tässä – puhumattomuus vaan tuntuu ikävystyttävältä. Johtaja kun varoitti että jos satun menemään liian lähelle tammoja…”, sama ajatus sai oriin suupielet vääntymään alaspäin. Petolintu varmaankin tiesi mitä se tarkoitti.
”Saanen udella, kuinka sinä oikein päädyit Johtajan laumaan?”, Jääprinssin asetti vuorostaan kysymyksen ilmoille.

[ eipä mitään, itelläki tää vastailu aina vähän venähtää. :D ]

Petolintu ei voinut olla tutkailematta toista yhä uudestaan ja uudestaan katseellaan - ihan kuin tammalta olisi jäänyt vielä jokin yksityiskohta painamatta mieleensä. Neito katseli toista uteliaasti silmäripsiensä alta, huiskauttaen kertaalleen hännällään ilmaa. Tuuli tulvahti puiden lävitse, kuljettaen orin ominaistuoksua Petolinnun sieraimiin. Sen avulla kirjava voisi paikantaa toisen helpommin, erehtymättä henkilöstä. Mielellään tamma tapaisikin Jääprinssin myöhemmin - olihan ori mukavaa seuraa, eikä lainkaan röyhkeä. Oikein kohtelias, ja kaiken lisäksi jos Petolinnulta kysyttiin, löytyi toisesta myös hyvää ulkonäköä. Kirjava oli hihittää ääneen ajatusilleen, mutta tyytyi vain hymyilemään leveästi, mutta silti omalla, salaperäiselä tavallaan.

Kun toinen totesi Petolinnun näyttävän tutulta, naurahti neito vain keveästi päätään kohottaen, hännällään takapuolen seudun luona härnääviä kärpäsiä huiskauttaen. Tuo polkaisi maata takajalallaan, vilkaisten taaksensa. Mokomat eivät omistaneet ollenkaan käytöstapoja. Toistaiseksi paarmoja ei näkynyt, mikä piristi kummasti kirjavan mieltä. Ne eivät olleet toivottuja. Orikaan tuskin piti paarmoista, ainakin neito uskalsi arvata niin. Petolintu ei kerennyt kärpästen kaikottamiseltaan tokaista mitään kommenttia, ennenkuin toinen kertoi, ettei ollut täysin uusikaan. Kirjava nyökytteli vastauksen hyväksyen, pamauttaen jälleen takajalkansa maahan, pari kertaa villimmin hännällään ilmaa huiskauttaen. Itse asiassa Petolintu oli jo luulevinaan kärpästen jättävän hänet rauhaan, kun hetkeen hän ei tuntenut mitään herkällä ihollaan. Silti kirjava ei voinut lakata vilkuilemasta taakseen niiden varalta.

Petolinnun ei tarvinnut kauaa odottaa. Jääprinssi aloitti jälleen vastauksen hänen kysymykseensä, joten neito höristi kuuliaisesti korviaan, katsellen toista pieni hymynpoikanen suupielillään sinisten silmien suuntaan. Tuo huiskautti häntäänsä jälleen kärpästen takia, antamatta niiden kuitenkaan sillä kertaa lopettaa katsekontaktia toisen silmiin. Petolintu nyökkäsi pari kertaa jo toisen puheen aikana. "Totta. Itse en sanoisi itseäni oikein sosiaaliseksi, mutten päinvastoinkaan. Kyllä se riippuu ihan päivästä ja siitä, kuinka kauan sitten oikein olen yksin ollut. Oikeastaan olin aika paljon yksin ennen Johtajan laumaan liittymistä", tuo lausahti pehmeällä äänellään. Hevonen oli ollut hiljaa jo epäilyttävän kauan aikaa, koska olisi voinut myöntää, että erityisesti sillä hetkellä tamma oli hyvin seurallisella tuulella, melkeinpä hellyydenkipeällä. Petolintu katseli Jääprinssiä hiukan aran oloisena, kuin ujo koulutyttö ensimmäistä ihastustaan. Kirjava tunsi olonsa kuitenkin tavalliseen tapaansa hyvin itsevarmaksi seistessään hiljaa paikallaan.

Onneksi ori ei vaikuttanut epäinnokkaalta juttelemaan, kun kirjava oli päässyt vauhtiin. Hän halusi tietää mahdollisimman paljon tuosta ruskeasta, mikä ilmeni selvästi äänen uteliaasta sävystä ja katseen tietynlaisesta kiinnostuksesta, jonka pystyi havaitsemaan jokainen hiukan tarkkasilmäisempi, komea poika, joka sai kunnian jutella Petolinnun kanssa. Toisen sanat saivat tamman hymähtämään vaimeasti, jonka jälkeen neito vain naurahti rennosti. "Vai sillä tavalla. Eipä minusta vaikuttanut erityisen innostuneelta tammoista - ellen sitten ole ihan erityisen kuvottava tapaus, jota hän ei vain voi sietää koska jo ajatteleminen saa voimaan pahoin." Sanat olivat rennot ja huolettomat, niin Petolinnun tyyppistä. Suupieliä koristi kokoajan iloinen, pirteä virne.

Melko pian toinen kysäisi Petolinnun saapumisesta, jota kirjava jäi hiukan miettimään. "Nooh, elämäni oli melko levotonta sen jälkeen, kun menetin vuosia sitten äitini puuman kynsiin. Olimme juuri lähteneet laumasta, ja etsimme uutta. Tapasin vuosien saatossa useita hevosia, joista yksikään ei jäänyt minulle tärkeäksi - korkeintaan tutuksi. Vaihdoin paikkaa jatkuvasti, yrittäen etsiä itselleni laumaa. Jossain vaiheessa tajusin, etten edes oikeasti yrittänyt. Kun sitten ymmärsin ottaa asian hiukan vakavammin, tuotti etsiminen tulosta", tamma kertoi toiselle reippaasti, huiskauttaen hännällään leppoisasti ilmaa.

"Toki vastaanotto olisi voinut olla hiukan ystävällisempi, mutta noh..", kirjava naurahti, katsoen hymy suupielillä nykien Jääprinssiin. "En ole vielä kerennyt hirveästi tutustua yhteenkään laumalaiseen, mutta enköhän tule viihtymään jatkossakin, jos puolet laumalaisista olisivat vähintään lähes yhtä mukavia kuin sinä, Jääprinssi..", tamma naurahti jälleen rennosti, katsellen samalla toista ruskeilla silmillään, jotka viestittivät selvästi uteliaisuutta.

[[ Päivitetty loppuneeksi 19.9. ylläpidon toimesta. ]]